Suuhusi Pasuuna


NUMERO 4
(1/1998)

Lehden etusivulle ** lehti 1 lehti 2 lehti 3 lehti 4 lehti 5 lehti 6 lehti 7 lehti 8 lehti 9 lehti 10



Kuunnelkaa pasuunan ääntä! (Jer. 6: 17)

"Niin profeetat kuin papitkin, harjoittavat petosta. He parantavat minun kansani vamman kepeästi, sanoen: "Rauha, rauha!" vaikka ei rauhaa ole. ...Näin on Herra sanonut: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne". Mutta he vastasivat: "Emme vaella". Ja minä olen asettanut teille vartijat: "Kuunnelkaa pasunan ääntä". Mutta he vastasivat: "Emme kuuntele"... He eivät ole kuunnelleet minun sanojani, vaan ovat hyljänneet minun lakini (Jer 6:13-19)."

Profeetta Jeremia kehoittaa astumaan teille, siis lähtemään liikkeelle kyselemään muinaisia polkuja ja hyvää tietä. Kun sellainen löytyy, tulee sitä vaeltaa, jolloin kevytmielisestä ja kepeästä uskonnonharjoituksesta tulee loppu ja ihmiset löytävät rauhattomuuteensa levon. Sama neuvo on paikallaan omankin aikamme ihmisille, jotka nykyisen uskonnollisen viihdeilmapiirin ja sekasotkun keskellä kyselevät levottomuuteensa todellista rauhaa. Mutta käykö samoin kuin Jeremian aikana? Ihmiset kieltäytyivät kuuntelemasta varoittavaa pasuunan ääntä uhkaavasta vaarasta ja käänsivät selkänsä Herran sanalle, vaikka Jerusalem oli tuhon partaalla. He tyytyivät mieluimmin kuuntelemaan profeettojensa ja pappiensa petollista rauhan julistusta.

Tänä päivänä tilanne on samanlainen. Kieltäydytään etsimästä syvempää totuutta "muinaisilta poluilta", Raamatun sanasta, kuuntelemasta Herran ääntä, vaikka mustat pilvet Suomen, Euroopan ja koko maailman taivaalla enteilevät vaaraa ja rajuilman tuloa kansojen ylle. Voi jo todeta syystä, että Herran elävä sana on miltei kadonnut julistajien suusta ja sijalle on tullut uskonnollinen rihkama pakanallisine rituaaleineen ja epäjumalan palveluksineen. Samalla kristityn nimeä kantavat pelkäävät kaikenlaisia henkiä, haltijoita ja maahisia, uskovat vuorenvarmasti ufoihin, henkioppaisiin, kampsuherroihin ja joulupukkeihin, etsien samalla rauhaa sieluilleen hengellisestä hurmoksesta jopa puhallellen toistensa päälle henkeä aina kaatumisiin saakka. Ei uskoisi, ellei olisi nähnyt ja kuullut!

Suuhusi Pasuuna – lehden kautta emme julista uutuuksia. Tahdomme pureutua Raamatun sanaan, kysellä todella "muinaisia polkuja", niitä, joita menneitten sukupolvien hurskaat ovat astelleet. Olemme halunneet kuunnella, mitä Herran Henki tahtoo ajallemme puhua ja välittää sen niin hyvin kuin osaamme, lukijoillemme. Samalla haluamme varoittaen "puhaltaa pasuunaan" ja kutsua kaikkia ihmisiä ja erityisesti uskovia mielenmuutokseen, kun vielä aikaa on rahtunen jäljellä. Tämänkin numeron kohdalla jätämme lukijoittemme arvioitavaksi, kuinka siinä tehtävässä olemme onnistuneet.

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA




Luterilaisen herätyskristillisyyden illuusio* kirkkonsa Raamattu-uskollisuudesta

*harhahavainto, joka aiheutuu todellisuuden väärintulkitsemisesta (vrt. hallusinaatio)

"Olemme jo koulussa oppineet niin sanotun reformaation muotoperiaatteen, jonka mukaan uskonkysymyksiä on arvioitava pelkästään Raamatun avulla. Periaatteen ajatellaan tarkoittavan sitä, että kirkossa on merkitystä vain Raamatun tekstillä eikä esimerkiksi kirkon historiaa tarvitse oppia arvioitaessa ottaa lainkaan huomioon". Kaarlo Arffman, kirkkohistorian dosentti ja Suomen Akatemian tutkija.

Suurin osa ns. luterilaisen herätyskristillisyyden piiriin lukeutuvista uskovat lujasti, että heidän kirkossaan noudatetaan uskonpuhdistuksen muotoperiaatetta, eli että Raamatun sana on ainoa ohje, auktoriteetti ja ojennusnuora. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Dosentti Kaarlo Arffman on uskonpuhdistusajan historiallisissa tutkimuksissaan (Arffman, Sanan jäljet 1993, Reformaatio vai restituutio 1994, erinäiset kirjoitukset Teol. Aikakauskirjassa) tuonut luterilaisuuden syntyajoilta esiin hyvinkin merkittävää aineistoa tältä alueelta. Tässä kirjoituksessa hyödynnämme näitä mainittuja lähteitä, vaikka johtopäätöksemme joissakin kohden poikkeavatkin tutkijan omista mielipiteistä.

Luther esitti opin kaikkien kristittyjen yhteisestä pappeudesta vuonna 1520 taistelukirjoituksissaan. Hän korosti, että jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta kyllä ymmärsi Raamatun sanoman, pystyi toimimaan ja osallistumaan ja sillä oli oikeus ajaa asiaansa. Sen tuli sanoutua katolisen kirkon piispojen ja paavin auktoriteetin alta irti ja tunnustaa hengellisissä asioissa yksin Raamatun auktoriteetti. Kanoninen oikeus juridisine ajattelutapoineen tuli syrjäyttää ja korvata oikealla teologialla. Harhaoppeja tuli vastustaa vain Jumalan sanalla, ei maallisen esivallan miekalla.

Mutta mitä tästä olikaan seurauksena? Lutherin matkustaessa syksyllä 1524 Saalen laaksoon, hän joutui Kahlassa kulkemaan saarnatuoliin seurakuntalaisten särkemän krusifiksin palasten yli. Orlamündessä neuvottelu päättyi siihen, että seurakuntalaiset huutelivat kirouksia ja viskoivat kiviä Lutherin perään. Thomas Müntzerin johtamissa jumalanpalveluksissa tarvittiin miekkojakin! Kun Luther yritti asettua poikkiteloin, Thüringenin kirkossa hän sai olla kiitollinen, että selvisi hengissä näistä "Jumalan kansan juhlista". Yhteisestä pappeudesta puhuminen ei enää tämän jälkeen kiinnostanut Lutheria. Hänen puheisiinsa ja kirjoituksiinsa ilmaantui toinen sävy. Hän alkoi valittaa nyt evankeliumin "huolimatonta" vastaanottamista ja korostaa kirkon opin varmuutta ja esivallan velvollisuutta luoda järjestys ja estää väärät opit. Seurakuntien oli viisainta tyytyä siihen, mitä vaaliruhtinas niille armollisesti antoi. Se oli koeteltua. Saarna ja ehtoollinen vaikuttivat objektiivisesti armoa niitä toimittavista henkilöistä riippumatta.

Varsinkin ns. talonpoikaiskapinan jälkeen, jossa arviolta 100 000 ihmistä menetti henkensä, Filip Melanchthon, tuo luterilaisen päätunnustuksen, Augustanan pääarkkitehti, menetti tyystin luottamuksensa kansan parista nousevaan toimintaan. Sijalle tuli opin varmuus ja luja järjestys! Näin Lutherin ja muidenkaan uskonpuhdistajien ajatukset eivät pysyneet samoina. Uusissa tilanteissa etsittiin uusia ratkaisuja. Kun syrjäytetyn kirkko-oikeuden ja paavin auktoriteetin tilalle tullut Raamatun ainoaksi julistettu auktoriteetti ei kyennytkään pitämään villiintynyttä kansaa kurissa, otettiin tilalle maallinen esivalta. Vaikka tätä perusteltiinkin Raamatulla (ns. kahden regimentin oppi, jonka mukaan maallisen esivallan tuli huolehtia omista tehtävistään ja hengellisen esivallan omistaan), oli se nimenomaan poliittinen ratkaisu. Saksan vaaliruhtinaille tämä oli erittäin mieluista, pääsiväthän he ikäänkuin heille ilmaiseksi ojennettuna lahjana käsiksi kirkon omaisuuteen ja jopa käyttämään kirkollista valtaa. Näin näky uskovien yhteisestä pappeudesta ja aktiivisuudesta alkoi kovan todellisuuden edessä vaihtua kuuliaisuuden vaatimukseen. Vaikka luterilaisuus tunnustaakin uskovien hengellisen pappeuden, sai se tämän kehityskulun myötä luvan siirtyä virkapappeuden tieltä paitsioon, missä se on saanut pysyä luterilaisessa kirkossa näihin päiviin saakka – kauniista puheistaan huolimatta! Tämä jos mikä on älyllistä epärehellisyyttä!

Uskonpuhdistajien käsitykset eivät pysyneet samoina, vaan muuttuivat poliittisten suhdanteiden myötä ja taistelujen tuoksinassa tarpeen mukaan. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, mutta miksi vielä tänäkin päivänä luterilaisuudessa epärehellisesti vaietaan kirkkokansan edessä näistä asioista ja markkinoidaan valheellisesti Lutherin pysyvänä ja ehdottomana ajatuksena Raamatun sanaa kirkon ainoana auktoriteettina, kuten Kirkkolain ensimmäisessä pykälässäkin tämä on ilmaistuna.

Luther piti elämänsä loppuun asti kiinni näkemyksestä, että hänen aikanaan elettiin historian ratkaisevaa loppuvaihetta. Jeesuksen tulemuksen hän odotti tapahtuvan v. 1556 (Tiililä, System. teologia II, s. 468)! Kun hän kuoli kymmenen vuotta aikaisemmin v. 1546, ei hänen tarvinnut elämänsä aikana laskemaansa ajankohtaa tarkistaa. Minkäänlainen sovinto paavin kanssa ei siksi tullut kysymykseen. Paavi oli paljastunut pelätyksi, 2 Ts 2:ssa kuvatuksi antikristukseksi, joksi Luther hänet julkisestikin leimasi. Uskonpuhdistaja näki itsensä Jumalan kutsumana lopunajan profeettana. Hän ei aikonut antaa paaville rauhaa, vaan taistelisi ja hajoittaisi lopulta paaviuden vaikka poltetun kerettiläisen tuhkanakin. Siitä huolimatta luterilaisten pääuskontunnustus, Augsburgin tunnustus vaikenee tästä tyystin. Ja mistä syystä?

Täysin poliittisista syistä Melanchthon kirjoittaessaan tunnustuksen tekstin ja Luther hyväksyessään sen jättivät paavikysymyksen tyystin käsittelemättä. Melanchthonin mielestä reformaatioliikkeen teologien oli yritettävä osoittaa, että kirkollisissa asioissa toteutetun uuden järjestyksen ei tarvinnut särkeä kristikunnan ja Saksan valtakunnan hengellistä yhteyttä. Haluttiin osoittaa, että reformaatioliikkeen oppi ei ollut mitään yksityistä, uutta raamatuntulkintaa, vaan juuri sitä kristikunnan vanhaa katolista uskoa, johon Saksan valtakunta oli sitoutunut.

Juuri tämän vuoksi (eikä siis ensisijaisesti siksi, että olisivat omakohtaisesti Raamatusta nämä opit ammentaneet!) uskonpuhdistajat katsoivat parhaaksi tunnustautua vanhan kirkon dogmaattisiin ratkaisuihin (kolminaisuusoppi, uskontunnustukset, lapsikaste), koska ne sisältyivät Saksan valtakunnan oikeusjärjestykseen, keisari Theodosiuksen vuonna 380 antamaan ediktiin. Tämä nikealaismielinen keisari otettuaan vaikean taudin jälkeen kasteen eräältä nikealaiselta piispalta antoi vuonna 380 julistuksen, joka käski, että kaikkien hänen alamaistensa oli tunnustettava yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. Toinen julistus riisti kaikilta kerettiläisiltä kokousoikeuden. Periaatteellisista syistä Theodosius oli suvaitsematon. Hän piti uskon yhteyttä valtakunnan koossapysymisen ja yhteyden välttämättömänä ehtona. Lapsena saatu kastehan liitti - juutalaisia lukuunottamatta - kaikki keisarin alamaiset katolisen kirkon jäseniksi. Saksan valtakunta taas oli sitoutunut katolisen kirkon uskoon ja edellytti sitä kaikilta alamaisiltaan.

Lasten kastamisella kuin myös kolminaisuusopilla oli näin laajat yhteiskunnalliset ja poliittiset ulottuvuudet. Niistä luopuminen olisi merkinnytkoko yhteen kasvaneen kirkollisen ja valtiollisen järjestyksen perustan pettämistä. Niinpä näihin vanhan kirkon uskontunnustuksiin Luther tunnustutui ja omaksui ne "dogmatismin jäänteinä" (Ritschl, Harnack), ikäänkuin valmiiksi pureksittuna tavarana ilman omakohtaista, suoraan Raamatusta löytämistä ja ammentamista. Siksi näiden oppien perustelutkin ja puolustaminen myöhemmin tukeutuivat pääasiallisesti kirkon historiaan ja sen perinteiden kunnioittamiseen Raamatun sijasta.

Tämän ajattelun pohjalta syntyi Melanchthonin muotoilema tunnustus. Augsburgin tunnustus liittyi Lutherin teologian myönteiseen puoleen (Raamattu oikean uskon ohjeena). Sen sijaan Lutherin teologian toisesta puolesta (paavi jumalansanaa vastustavana antikristuksena) se vaikeni juuri edellä selostetusta poliittisesta syystä. Myönteisestä lähtökohdastaan käsin tunnustus pyrki liittämään reformaatioliikkeen kirkon vanhaan uskoon. Esityksen lähtökohtana oli siksi Nikean konsiilin kolminaisuusoppi. Tunnustus hyväksyi näin myös vanhan kirkon kielenkäytön ja tavan puhua uskosta. Saksan valtakunnalla ei siis ollut mitään syytä ryhtyä toimiin reformaatioliikettä vastaan. Paitsi poliittista, tämä oli myöskin epärehellistä, kun haluttiin valtaapitäville osoittaa, että reformaatioliikkeessä ei ollut kyse vallankumouksellisten uusien oppien esilletuomisesta, mikä olisi saattanut koko Saksan valtakunnan yhteiskuntajärjestyksen vaaraan, vaan vanhan kirkon opinkäsitysten puhdistamisesta paavinvallan myötä kirkkoon tulleista uutuuksista. Mutta kun paavikysymyksestä – huolimatta uskonpuhdistajien varmasta, Raamatusta ammennetusta vakaumuksesta – vaiettiin tyystin, siinä samalla Raamatun auktoriteetti vaihdettiin pelkuruuteen valtaapitävien edessä. Ilmeisesti Melanchthonilla oli tässä ratkaisussa päärooli, olihan Luther valtakunnankiroukseen joutumisen vuoksi poissa Augsburgista vaaliruhtinaskunnan eteläisimmässä kolkassa, Coburgin linnassa, missä hän jatkoi valtiopäivistä välittämättä kirjallista taisteluaan paavia ja hänen puolustajiaan vastaan. Yhtäkaikki, hänkin hyväksyi tunnustuksen tekstin. Pelkästään jo tämän tosiasian perusteella olisi syytä rehellisyyden nimissä aikamme luterilaisuuden piirissä jättää pöyhistely kirkon Raamattu-uskollisuudesta huomattavasti vähemmälle.

Sanotaan, että Luther ei katsonut eronneensa katolisesta kirkosta – eikä häntä ollut myöskään pätevästi erotettu, vaan hän oman käsityksensä mukaan eli elämänsä loppuun saakka siinä kirkossa ja uskossa, johon hänet oli vastasyntyneenä lapsena Eislebenissä kastettu (Arffman). Tämä sinänsä oikealta näyttävä toteamus on kuitenkin harhauttava, jos ja kun sivuutetaan Lutherin ja muiden reformaattorien kirkkosanaan ja -käsitteeseen liittyvä sisällöllinen merkitys. Hehän erottivat laitoskirkon ja varsinaisen pyhien yhteisön, ekklesian, toisistaan. Luterilaisessa kirkko-opissa hylätään Rooman käsitys laitoskirkon ja ekklesian (= pyhien yhteisö) samuudesta. Ne eivät ole identtiset. Tämä luterilainen kirkko-oppi on esitettynä heidän tunnustuskirjoihinsa kuuluvissa Augsburgin tunnustuksessa, sen puolustuksessa ja Lutherin laatimissa Schmalkaldenin kappaleissa. Niissä sanotaan ekklesian (eikä kirkon, kuten nykykäännöksissä väärin ilmaistaan) olevan pyhien yhteisön. Augsburgin tunnustuksen puolustuksen ilmeisenä pääpyrkimyksenä on torjua nimenomaan näkemys, että kirkkolaitos olisi ilman muuta Jumalan ekklesia; ekklesia on "hajoitettuna kautta koko maanpiirin" ja kirkoissakin "jumalattomien suuren paljouden peitossa". Jumalattomat eivät kuulu ekklesiaan vaan perkeleen valtakuntaan (Tiililä, Sata teesiä kirkosta).

Jo itse kirkko-sanaa kohtaan, sanaa, jota ei löydy Raamatusta, Luther osoitti tavatonta vastemielisyyttä, suorastaan inhoa. Se edusti hänelle antikristuksen valtaan joutunutta kirkkolaitosta, joka oli täynnä uutuuksia ja uskon vääristymiä. Itse asiassa paavin vallan myötä sen kannattajat vääristämällä koko uskon olivat luopuneet oikeasta ekklesiasta ja perustaneet uuden kirkon, väärän ekklesian, ja sen vuoksi heidän yhteydestään oli välttämätöntä erota Raamatun ohjeen (Ilm 18:4) mukaisesti. Luther piti itseään oikean ekklesian jäsenenä ja tässä mielessä hän ja hänen kannattajansa olivat pysyneet oikeassa, vanhassa ekklesiassa (kirkossa) ja olivat siis oikea, vanha kirkko eli ekklesia.

Reformaattoreille luterilaisuus oli siis vanhaan uskoon palannut ja Jumalan sanan varassa läpi antikristuksen ajan säilyvä osa katolista kirkkoa ja tällä ilmaisulla he nimenomaan tarkoittivat yhteistä, tosi ekklesiaa eikä katolista kirkkolaitosta. Mutta tätä erotusta ei sitten Tiililän päivien enää nykyään muisteta edes mainita sen enempi kirkon teologien, piispojen kuin kirkkohistorian tutkijoidenkaan taholta. Tässä on tietoisen harhaan johtamisen maku, kuten myös nykyisen hyväksytyn kirkkoraamatun käännöksessäkin, jossa väen väkisin vastoin alkutekstiä on pariin kohtaan (Mt 16:18 ja Apt 9:31) sekä eräisiin otsikoihin ympätty kirkko-sana aikamme eetoksen mukaisena tulkintana. Herra Jeesus ei itse koko seurakunta-sanaa (ekklesia) käyttänyt kuin kaksi kertaa, mutta sensijaan itseään Hän kehoitti seuraamaan ja uskomaan. Apt 9:31 käännöstulkinta "Juudeassa, Galileassa ja Samariassa kirkolla oli nyt rauha" on omituinen siinäkin mielessä, että siinähän itse asiassa väitetään kokonaiskirkon olleen silloin vain mainituilla paikkakunnilla ja vieläpä ilman vainoa, mutta tämähän ei mitenkään voi pitää paikkaansa. Paikallisella tasolla, joissain paikallisseurakunnissa voi, kuten tässä, tilapäisesti olla ulkonaisesti rauhan aikaa, mutta tosi ekklesiaa aina jossain päin maailmaa vainotaan.

Siitähän Lutherkin puhui, kun hän sanoi "Kainin ja Abelin, Ismaelin ja Iisakin sekä Esaun ja Jaakobin esikuvien osoittavan, että tosi ekklesia joutui aina väärän ekklesian vainoamaksi. Jo kertomus Nooasta osoitti, että halveksittu pieni vähemmistö – jopa yksi ainoa ihminen – saattoikin joskus olla oikea Jumalan ekklesia. Väärä ekklesia yritti esittää itsensä oikeana ekklesiana. Oikeassa uskossa olivat kuitenkin säilyneet ne, jotka olivat pitäytyneet Kristukseen ja hänen ristiinsä. Minkäänlainen sovinto oikean ja väärän ekklesian välillä ei tullut kysymykseen. Rauhaa oli vain pakanoiden parissa. Kirkosta (ekklesia) käytiin lakkaamatonta taistelua. Saatana ei antanut Kristukselle rauhaa, vaan pisti häntä kantapäähän, eikä Kristus sietänyt saatanaa, vaan polki rikki hänen päänsä. Jo Rooman pakanalliset keisarit olivat ihmetelleet, miten kristityt raatelivat toisiaan ja kuitenkin halusivat käännyttää koko maailman uskoonsa".

Kärjistäen voisi todeta Lutherin näkemyksenä, että tosi ekklesian eräänä tuntomerkkinä on, että sen sisällä on jatkuva taistelu, vaino (vrt. 1 Ms 3:15) tosi uskovien ja väärien välillä. Vaikka ulkopuoliset tulkitsevatkin tämän "riitelyn" kaikkea muuta kuin puoleensavetäväksi, toisaalta sen puuttuminen on aina kuoleman merkki, sillä sellaista "rauhaa oli vain pakanain parissa".

Luther kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa keväällä 1545 kirjan "Perkeleen perustamaa Rooman paaviutta vastaan". Siinä reformaattori näki itsensä viimeisenä Kristuksen tuloa kuuluttavana pasuunana. Paavin johtaman konsiilin uhkaa vastaan taisteleva sairas mies palasi jälleen lähemmäksi vuosien 1518-1521 elämäntuntoja. Luther korosti jälleen, että Kristukseen uskoneet ihmiset olivat joutuneet usein vastustamaan yksin suurta joukkoa. Kirkon historiassa ei enemmistö ollut aina oikeassa. Näin hän osoittautui itse olevansa tosi uskovainen kyetessään tulemaan vielä vanhoilla päivillään mielenmuutokseen (parannukseen) monissa, omassa elämässään tapahtuneissa virhearvioinneissaan ja erehdyksissään. Tätä ei voi sanoa hänen nykypäivän seuraajistaan, luterilaisista, jotka näyttävät seuraavan kyllä Lutherin tekoja, muttei hänen uskoaan, siis päinvastoin kuin Heprealaiskirje 13:7 meitä kaikkia kehoittaa tekemään.

Epärehellisyys näyttää elävän sitkeästi edelleen nykypäivänä myöskin luterilaisen kasteteologian perusteluissa. Luther myönsi avoimesti, että lasten kastamista ei voitu perustella riittävästi Raamatun tekstin tai siitä tehtyjen johtopäätösten avulla. Raamatusta ei löytynyt mainintaa lasten kastamisesta. Ainoa kestävä peruste Lutherin mielestä oli se, että Raamattu oli 1500 vuoden aikana sallinut kirkossa vain tällaisen käytännön. Tätä Lutherin kantaa ei muisteta edes mainita, kun seurakuntalaisten kysymyksiin lapsikasteen perusteista joko yksityisesti tai julkisesti vastataan. Rippikoululaisille ja asiaa kyseleville seurakuntalaisille Lutherin kannasta välittämättä yritetään perustella asiaa Raamatun perustein, esimerkiksi perhekuntakasteilla tai Jeesuksen lähetyskäskyn maininnalla "kaikki kansat", joihin tietenkin sisältyy lapsetkin tai Pietarin puheen sanoilla "Teille ja teidän lapsillenne" (Apt 2:39). Riittääpä todisteeksi sekin, että Raamattu vaikenee tyystin lapsikasteesta! Tällaisiin perusteluihin uskominen voi tapahtua vain älyllisen rehellisyyden kustannuksella ja sokealla kritiikittömällä tukeutumisella "isien kirkon" ja sen pappien auktoriteettiin. Suorastaan surkuhupaisalta vaikuttaa lisäperusteeksi ja todisteeksi kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta (n. vuonna 230) melkein ainoaksi jäänyt kirjallinen viittaus lapsikasteeseen kirkkoisä Origeneen lausumana: "Kirkko on apostoleilta perinyt tavan kastaa myös pienet lapset." Origeneeshan pani alulle allegorisen raamatunselityksen, kehitteli synteesin kristinuskosta ja platonis-hellenistisestä filosofiasta ja opetti pelastuksen olevan asteettaista henkistymistä, eli siis samoilla linjoilla, mitä oman aikamme spritualistit ja heidän yhdistyksensä Henkinen kehitys ry edustavat. Uskon vakaumus vieläpä johti Origeneen kuohitsemaan itse itsensä. Hänen oppinsa Konstantinopolin kirkkolliskokous kirosi vuonna 553, mutta silti luterilaisen kasteteologian perusteluihin se kyllä kelpaa!

Isossa Katekismuksessa Luther kehoittaa yksinkertaisia olemaan puuttumatta kysymykseen, saavatko lapsetkin pätevän kasteen ja jättämään sen oppineitten huoleksi. Jos siihen välttämättä kuitenkin halutaan vastata, hän kehoittaa perustelemaan sitä Pyhän Hengen saamisella eikä siis Raamatun sanalla: "Lapsenkaste on Kristukselle otollinen; sen todistaa hänen oma tekonsa, se nimittäin, että Jumala monista tällä tavalla kastetuista tekee pyhiä ja on antanut heille Pyhän Hengen". Tämän sinänsä hyvältä näyttävän perustelun logiikka kaatuu kuitenkin omaan mahdottomuuteensa. Jos lapsikaste nimenomaan vaikuttaa niin, että toisista tulee sen perusteella pyhiä ja saavat Pyhän Hengen, miksei se silloin, jos "se on Jumalan teko", vaikuta kaikissa samalla tavoin? Ja miten vanhassa liitossa monista tuli pyhiä, vaikkeivat saaneet lapsikastetta? Yhtä hyvällä syyllä samaa logiikkaa käyttäen voidaan väittää, että Jumalalle oli otollista ristin ryövärin jumalaton menneisyys, kun hänet kelpuutettiin pyhäksi käyskentelemään paratiisiin ilman kastetta!

Pahimmillaan Lutherin logiikka ontui, kun hän yhdessä Melanchthonin ja muiden uskonpuhdistajien kanssa hyväksyi ja antoi siunauksensa kymmenien pyhien teloittamiseen hukuttamalla, polttoroviolla tai muuten vain sillä perusteella, että olivat uskovien kasteen kannalla. Zürichin kastajaliike sai ensimmäisen martyyrinsa 7.1.1527, kun Felix Manz hukutettiin kaupungin läpi virtaavaan Limmatjokeen, kun hän ei suostunut luopumaan kastajaliikkeestä. Saarnaajat pesivät kätensä sillä perusteella, että kastajaliikkeen johtajien tuomitseminen oli maallisen esivallan asia hyväksyen näin kuitenkin passiivisesti raadin langettamat tuomiot ja niiden perusteet. Saksin vaaliruhtinaskunnan johto omaksui kovat otteet ja teloitti Reinharsbrunnissa tammikuussa 1530 yhdellä kertaa kuusi kastajaa. Luther ja Melanchthon hyväksyivät vaaliruhtinaskunnan yrityksen tukahduttaa tällä tavoin kastajaliike. Syksyllä 1531 vangittiin Eisenachin lähellä jälleen joukko kastajia. Luther hyväksyi Melanchthonin Saksin vaaliruhtinaalle antaman lausunnon, jossa kastajien johtajille langetettuja kuolemanrangaistuksia pidettiin perusteltuina. Melanchthon vetosi tässä yhteydessä myös Rooman kristittyjen keisareiden esimerkkiin: he olivat tukahduttaneet donatolaisuuden samoilla perusteilla. Vaaliruhtinaskunnan omaksuma linja oli näin perusteltu. Thüringenissä vangittuja kastajia rangaistiin sen mukaisesti. Pyövelillä oli jälleen töitä. Tammikuussa 1536 Melanchthon kuulusteli vangittuja kastajia. Kuulustelujen jälkeen hän suositteli Krautin ja hänen kahden toverinsa tuomitsemista kuolemaan sekä uuden käskykirjeen julkaisemista kastajaliikettä vastaan.

Myös Lutherin suhtautuminen kastajiin jyrkentyi. Hän alkoi pitää kastajaliikkeen tukahduttamista oikeutettuna myös silloin, kun kastajat halusivat vain elää rauhassa eivätkä hyväksyneet kapinaa esivaltaa vastaan. Luterilaisessa Saksissa voitiin siis 1530-luvulla lyödä alamaisilta pää poikki pelkästään siksi, että he olivat asettuneet vastustamaan meidän aikanamme kirkon traditioksi kutsuttua ilmiötä. Vaaliruhtinaskunnan alueelta tunnetaan 1500-luvulta parikymmentä toimeenpantua kuolemantuomiota, jotka Luther ja Melanchthon hyväksyivät ja pitivät heidän tuomioitaan perusteltuina. Mainittakoon tässä yhteydessä vielä kastajaliikkeen pätevin teologi, teol.tri Balthasar Hubmaier Itävallasta. Tämä entinen Ingolstadtin yliopiston professori kuoli polttoroviolla 10.3.1528 Wienin lähellä ja kolme päivää tämän jälkeen hänen uskollinen vaimonsa hukutettiin Tonavaan.

Näistä veriteoista ei luterilaisuus ole koskaan sanoutunut irti eikä niitä julkisesti katunut, mikä Raamatun ilmoituksen perusteella merkitsee sitä, ettei Jumalakaan ole niistä sitä puhtaaksi julistanut. Ei ole sen vuoksi ihme, että keskeisissä opinkysymyksissään Suomen luterilainen kirkko on tänä päivänä entisestään sokeutunut. Raamatun ylin ja ainoa auktoriteettiasema on muuttunut täysin käyttämättömäksi koristeeksi. Uskovien kasteen kannalla olevia katsellaan valtiaskirkon taholta täällä Suomessa (ja erityisesti täällä napapiirin tuntumassa) edelleen alaviistoon ainakin lähes vääräoppisina, vaikka luterilaiset maailmassa ovat pieni vähemmistö ja uskovien kasteen kannattajat ovat lisääntyneet – huolimatta reformaatiokirkkojen vainoista – heihin nähden lähes viisi ja puolikertaisiksi (Barret’n laskelmat).

Miksi evankelisluterilainen kirkko Suomessa pitää yllä valheellista kylttiä ja imagoa kirkon Raamattu-uskollisuudesta, kun hedelmät siitä käytännössä todistavat aivan toista? Jeesus sanoi, että hedelmistään puu tunnetaan – ei siis puheistaan!

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA




Näin sanoo Herra

Jumala tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten ja erityisesti uskovien, Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuvien on tultava mielenmuutokseen (tehtävä parannus) ennen ovella olevan Herran päivän tuloa. Heidän tulee arvioida uudelleen opinkappaleensa, muuttaa ajattelutapansa ja sitä myötä kristillinen käyttäytymisensä monissa perinteisissä käsityksissään — muutoin he eivät pääse perille ja heidät tullaan häpeällä karkoittamaan Hänen edestään, joka tulee taivaan pilvissä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Perinteiset käsitykset, joita Jumala on pitkään sietänyt, tulee arvioida uudestaan. Ne koskevat ns. parannuksen tekoa, ristin sanoman todellista sisältöä, kristillistä kilvoitusta ja pyhitystä, pelastusta, taivasta, iankaikkista kadotusta, Raamatun uskottavuutta, kolminaisuusoppia, syntikysymystä, synneistä päästämistä, pappeutta, kastetta, ehtoollista ja ylipäänsä ns. sakramenttioppia, Israel-kysymystä, seurakunta- ja kirkkokäsitystä.

Edelleen kristittyjen tulee uudelleen arvioida suhteensa sosiaaliseen ja seurakunnalliseen käyttäytymiseen, alkoholiin, seksuaalisuuteen, avioliittoon, huumeisiin, mukaanluettuina karismaattiseen liikehdintään, rukouspalveluun ja ylistyksen harjoittamiseen pesiytyneeseen epäraittiiseen joukkosuggestion käyttöön. Ns. imagon rakentamiseen liittyvää valheellisuutta, koski se sitten yksityisen saarnaajan tai kirkon markkinointia varsinaisen julistettavan sanoman hämärtämisen kustannuksella, tulisi kavahtaa. Taivasten valtakunta ei mene eteenpäin imagon, vaan evankeliumin Sanan voimalla. Sen eteenpäin viejät menettävät "imagonsa" Kristuksen tähden joka tapauksessa.

Kaikissa edellämainituissa tulee puhdistautua niihin pesiytyneistä ihmiskäsityksistä, pyrkiä mielenmuutokseen ja tulkitsemaan uudelleen Jumalan tahto Pyhässä Hengessä Raamatun valossa, sillä sen profetiat eivät ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä. Vain mielenmuutoksen ja kääntymisen kautta korvat avataan kuulemaan, mitä Henki tahtoo sanoa tämän päivän seurakunnille.

Kristillisten kirkkojen ja seurakuntien opilliset käsitykset ja tämän päivän julistus eivät kaikilta osiltaan ole kohdallaan. Jumala tahtoo näinä viimeisinä aikoina asettaa kaiken kohdalleen, niinkuin profeetat ovat kautta aikain julistaneet. Siksi Jumala käskee Eliaan hengessä julistamaan ajattelutavan ja mielen muutosta, Raamatun sanoman ja siitä kumpuavan julistuksen sisällön uudelleen arviointia, jotta kestettäisiin seistä Ihmisen Pojan, Herran Jeesuksen edessä, kun Hän tulee taivaan pilvissä kaikkien pyhiensä kanssa. Varmaa on, että sinä päivänä, ellei mielenmuutosta kristikunnassa tapahdu, suuri joukko ns. kristityn nimeä kantavista tulee erotetuksi siihen joukkoon, jota ei kutsuta hääsaliin, vaan käsketään menemään "siihen iankaikkiseen tuleen, mikä on valmistettu perkeleelle ja hänen lähettiläilleen". Nyt on vielä hetki aikaa muuttaa mielensä ja kääntyä Jumalan tahdon tielle.

On syytä ottaa tämä varoitus vakavasti, sillä näin sanoo Herra!

Ylläolevan sanoman olen saanut etsiessäni Herraa Raamatun äärellä. Koen sen saaneeni Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalalta. Koska profetoimisemme on vajavaista, asetan sanoman hengellisten arvioitavaksi ja arvosteltavaksi.
Reino Marjakangas

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA




Pasuunan ääniä Siinonista

Virkapappeja ja titteleitä. Uskonpuhdistusajan liikkeeseen liittyneet papit kutsuivat itseään mielellään saarnaajiksi. Näin he halusivat erottautua paaville uskollisina pysyneistä virkaveljistään ja samalla korostaa Jumalan sanan julistamista papin tärkeimpänä tehtävänä. Kastajaliikkeen (die Täufer) jäsenet kutsuivat toisiaan veljiksi, sisariksi ja kristityiksi. Englanninkielisessä tutkimuksessa heistä käytetään uudestikastajat-sanaa (the Anabaptists), vaikkei heistä kaikki edes toimittaneet kasteita, saatikka, että olisivat opettaneet kasteen uusimista. Hehän opettivat ns. uskovien kastetta. Uudestikastaja-sana antaa siis väärän todistuksen. Se on saanut haukkumasanan luonteen ja siirtynyt jopa Augsburgin tunnustuksen käännöksiin.

Mikä on nykyinen käytäntö? Luterilaisessa kirkossa on tätänykyä vallalla toinen, reformaation perinteestä irtisanoutuva suunta. Nyt ei enää erottauduta vaan halutaan yhdistyä paaville uskollisina pysyneisiin virkaveljiin, pappisvirkaa korostetaan yli kaiken, pappisvihkimyksestä on tullut sakramentti antaen jo evlutkirkossakin pysyvän luonnon. Sanan saarnaajasta on tullut sakramenttipappi, joka on pyhiin toimituksiinsa vanginnut Jumalansa vaikuttamaan mysteeriuskontojen tapaan maagisesti rituaalien kautta.

Vapaissa suunnissa ollaan liu’uttu samalle linjalle. Pastorin tittelin (lat. pastor, paimen), jota evankelisissa maissa ja erityisesti Suomessa on käytetty vain pappien virkanimityksenä ja edellyttänyt teologista loppututkintoa, ovat helluntaherätyksenkin julistajat koulutuksesta riippumatta omineet itselleen. Kuulostaahan pastori Sejase komeammalta kuin halpa-arvoinen lahkolaisuuteen viittaava saarnaaja Sejase. Samalla titteli nostaa ikäänkuin huomaamatta kantajansa siihen erityiseen hengelliseen säätyyn, kleerukseen, johon kuuluvia vanhastaan kaikissa uskonnoissa välittäjäntehtäviensä luonteen vuoksi on kutsuttu ja kutsutaan papeiksi. Vahinko vain, että tällainen pappeus syvimmältä olemukseltaan ei ole Uuden Testamentin ja Kristuksen pappeutta.

Pappi (merkitsee isää, lat.) on jumalanpalvelusmenojen ja kirkollisten toimitusten suorittaja. Pappeja on kaikissa uskonnoissa. Primitiivisissä uskonnoissa niitä ovat tietäjät, poppamiehet ja shamaanit. Pappien tehtävänhoidon luonne edellyttää määrätynlaista arvovaltaa ja koskemattomuutta. Se on kuitenkin suhteellisen helppo hankkia ja ylläpitää, sillä yleensä kaikilla ihmisillä, jumalattomimmillakin, on jonkinasteinen yliluonnollisuuden ja maagisuuden pelko, mikä auttaa pitämään sopivaa etäisyyttä. Kun lisäksi pukeudutaan toinen toistaan loisteliaampiin, tavallisesta kansasta erottuviin virka-asuihin ja noudatetaan näyttäviä, ihmisen mieleen vaikuttavia juhlamenoja, voidaan olla varmoja, että viranhaltijapappi näkyy ja vaikutus on taattu. Tästä hyvänä esimerkkinä taannoin Oulusta lähetetty TV-palvelus, missä ortodoksipiispa Bysantin keisarikunnan hovitapoja noudattaen keisarinkruunun jäljennös päässään ojensi armollisesti kätensä, jossa olevaa sormusta vaimoihmiset ja jotkut muutkin polvistuivat suutelemaan! Elävän hengellisyyden kanssa tällaisella palvonnalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Pappien näkymisestä ihmisten keskellä ilmaisivat äskettäin huolensa evlutpiispatkin kehoittaen heitä esiintymään kansan joukossa virkapuvussa sokeripala leuan alla. Uskovatko piispat todella hengellisyyden tällä tavoin lisääntyvän tai sielunhätäisen ihmisen paremmin löytävän auttajansa? Kyllä kautta aikain Suomenniemellä on tavallinen ihminen löytänyt tarvitsemansa avun tarvittaessa vaikka sarkatakkisen naapurin isännän tai köyhän mökin mummon välityksellä ilman papillisten virkamerkkien metsästämistä. Elävässä uskovassa, oli hän kuka tahansa, on nimittäin oma tuoksunsa, josta hänet tunnistetaan. Niin on leipäpapillakin oma hajunsa. Jokainen Kauko-Idässä vieraillut turisti on nähnyt ja kohdannut yllin kyllin katukuvassa näkyviä, oranssisissa kaavuissaan liikkuvia ja useimmiten omituisen pahalle haisevia, kaljuksi ajeltuja buddhalaispappeja. Pakanuudestako täytyy ottaa mallia pyrkien esiintymään 1600 vuoden takaisessa pysähtyneessä, peltoharakan mieleen tuovassa pukumuodissa kristillisyyden eteenpäin viemiseksi. Vain härskin vallanhalun sokaisemana ja sakramenttiteologian hurmautuneessa varjossa voi pesiä jotain näin alkeellisen lapsellista ajattelua tähtäyspisteenä ilmeisen selvästi pappissäädyn profiilin nostaminen. Elävän kristillisyyden tulisi herätä kavahtamaan tällaista suuntausta, mikä laumasta ja uskonsuunnasta riippumatta hyväksyy ja suosii tällaista "virkaisä"-käytäntöä, vaikka Jeesus nimenomaan kielsi kutsumasta uskonnollisessa mielessä ketään isäksi täällä maan päällä (Mt 23:9).

Hengestä syntyneen Jeesuksen oman tulee olla kertakaikkisesti kuollut pois tällaisista maailman alkeisvoimista. Hänet on asetettu tässä mielessä jo täällä ajassa taivaallisiin Jeesuksessa Kristuksessa yläpuolelle kaikkea hallitusta ja valtaa. Hänet on asetettu yläpuolelle tällaista omatekoista pappis- ja piispainkulttia, missä sitomis- ja päästövalta ei yllä heidän kirkkojensa kattoa korkeammalle eikä yhteisöjensä rajojen ulkopuolelle. Sen vuoksi uskovien ei tarvitse heitä kumarrella eikä pelätä, vaan saavat päinvastoin sanoutua tällaisesta ihmistekoisesta jumalanpalveluksesta irti palvelemaan elävää Jumalaa ja odottamaan taivaista Hänen Poikaansa.

Muutama sana kymmenyksistä. Seuraava koskee vain niitä uskovia, jotka sydämestään haluavat elää Jeesukselle ja tehdä rakkaudesta Jumalaan Hänen tahtonsa myös raha-asioissaan. Nimikristityt ja rahaa rakastavaiset uskovat älkää antako tämän järkyttää mitenkään mielenrauhaanne, vaan säilyttäkää toki luja uskonne kirkollisveromaksuihinne, joita suorittaessanne pyöreästi yhden prosentin (1 %) verran tuloistanne uskottekin saman tien maksavanne kymmenyksenne eli 10 % Jumalalle! Näinhän yleisesti teesi kuuluu, vaikkakaan se ei liene ihan Elon laskuopin mukaista!

Mutta miten on? Elätkö toisen teesin eli väittämän mukaan, että kymmenykset kuuluvat lakiliiton puolelle eivätkä ole voimassa uudessa liitossa? Vai uskotko kolmanteen teesiin, että "uudessa liitossa kaikki kuuluu Herralle eikä vain kymmenykset" – ja niinpä sitten pidätkin itselläsi lähes kaikki etkä vain kymmenykset! Monet myöskin pettävät itseään ajattelemalla olevansa vapaita kymmenysten suhteen niin kauan kuin oma velkasaldo on miinusmerkkinen tai kunnes taloudellinen ahdinko väistyy. Niinpä vielä tänäkin päivänä heidän kymmenystensä ja antimiensa luovuttaminen on aloittamatta.

Kymmenykset tarkoittaa kymmentä prosenttia eikä yhtä tai kahta prosenttia tuloista! Aabraham antoi kymmenykset yli neljäsataa vuotta ennen kuin laki annettiin. Kymmenykset eivät siis ole osa lakia, vaan laki omaksui sen. Jeesus sanoi kymmenysten antamisesta: "Näitä tulisi noudattaa" (Mt 23:23). Hän käski paitsi maksamaan verot keisarille, antamaan myös "Jumalalle, mikä Jumalan on" (Lk 20:25). Tätä puolta ei tulla aina ajatelleeksi. Mitä annat lahjaksi ja uhraat, sen annat vapaaehtoisesti omastasi. Ne ovat anteja eli lahjoja. Mutta tässä Jeesus käski luovuttamaan jotakin, mitä sinulla on Jumalan omaa! Hän tarkoitti kymmenyksiä. Niitä ei lahjoiteta eikä uhrata. Ne annetaan kiireesti Hänelle, jolle ne kuuluvat, eli Jumalalle. Meidän käsiimme ja käyttöömme jääneinä ne muodostuvat tuhon omaksi vihityiksi (cheerem), niinkuin sinearilainen vaippa, hopea ja kulta Aakanin kohdalla (Joos 7:11, 21ss) tunnetuin seurauksin.

Profeetta Malakia profetoi kymmenyksistä selkeästi (Mal 3:7ss). Tämä profeetallinen opetus ei ole lakia, vaan siinä ilmoitetaan Jumalan tahto, mikä uuden liiton kansan on otettava yhtä vakavasti kuin samaan profetiaan liittyvä Eliaan tulo ennen suurta ja peljättävää Herran päivää. Herra sanoo profeetta Malakian kautta: "Kääntykää minun tyköni!" Hänen kansansa kysyy: "Missä asiassa meidän on käännyttävä (tehtävä parannus)?" Herra vastaa: "Riistääkö ihminen Jumalalta? Te kuitenkin riistätte minulta". Herran kansa ihmettelee: "Missä asiassa me sinulta riistämme?" Vastaus on yksiselitteinen: "Kymmenyksissä ja antimissa". Ja mitä tästä riistosta onkaan seurauksena: "Te olette kirouksella kirotut!" Me rukoilemme, laulamme ja puhumme Jumalan siunauksista, mutta eikö ole itsepetosta, että samalla riistämme Jumalaltamme Hänelle kuuluvaa! Tästä kirouksesta pääsemiseksi eivät auta itkut, paastot eivätkä rukoukset, vaan Herran totteleminen, kun Hän sanoo: "Tuokaa täydet kymmenykset varastohuoneeseen, että minun huoneessani olisi ravintoa, ja siten koetelkaa minua, sanoo Herra Sebaot: totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti." Mielenmuutos on aina kokonaisvaltainen asia. Se ei koske vain perinteisesti synniksi koettuja asioita, vaan kaikkea, mitä Herra sanassaan neuvoo meitä tekemään. Kymmenysasia on sellainen, missä täysi mielenmuutos on tarpeen.

Herra käskee tuomaan kymmenykset ja antimet Jumalan varastohuoneeseen, eli sinne, mistä ruoka, Jumalan Sana jaetaan. Tällaisia varastohuoneita, aarrekammioita on Herran huoneessa, Hänen maailmanlaajuisessa seurakunnassaan kaikkinainen sellainen toiminta, mikä edesauttaa evankeliumin ja Jumalan valtakunnan julistamista kaikille luoduille. Tuomalla kymmenykset ja muut lahjamme näihin aarrekammioihin, keräämme aarteita taivaisiin, kuten Jeesus sanoi. Näitä ovat viime kädessä ne kalliisti lunastetut sielut, jotka korjataan taivaan aittoihin.

Kun Herra sanoo "tuokaa", merkitsee tämä käsky kahta asiaa. Ensiksi kymmenysten tuoja, jolle Herra on siunannut tuloja, ratkaisee itse Herran johdatusta rukoillen, mihin varastohuoneeseen hän kymmenykset ja antimet toimittaa. Se on hänen oikeutensa, ei kukaan sivullinen tai esimerkiksi jonkin varastohuoneen vastuunkantaja eikä edes paikallisseurakunta saa niitä häneltä ottaa, ei määrätä eikä kontrolloida. Niinkauan kuin varat ovat hänen käsissään, hänelle yksin Herra tavalla tai toisella puhuu ja vaikuttaa, mihin varastohuoneeseen Herran omat varat viedään. Tämä on erittäin tärkeä näkökohta ja periaate, jota tulee kunnioittaa, sillä se on omiaan hillitsemään ihmisten väärää manipulointia ja rahastusta ja ohjaa hengellisen työn riippuvaiseksi yksin Herrasta eikä rahasta ja Herrasta, niinkuin valitettavan monien nykypäivän seurakuntien ja järjestöjen kohdalla on asianlaita.

Toiseksi jokaisen yksityisen on tuotava kymmenyksensä Jumalan varastohuoneeseen, sillä kenelläkään ei ole lupa käyttää tai päättää niiden käyttämisestä itse muutoin kuin, kuten edellä oli puhe, ratkaista, minkä varastohuoneen kautta ne kanavoidaan. Sillä hetkellä, kun hän ne sinne luovuttaa, loppuu hänen yksityinen valtansa ja kontorollinsa. Hän on omalta osaltaan luovuttanut ne Jumalan käsiin! Kontrolli ei enää kuulu hänelle, vaan Herralle. Luovutus on tapahtunut ehdoitta. Kymmenysten tuoja ratkaisee kulloinkin itse Jumalan varastohuoneen osoitteen, mutta hänellä ei ole valtaa määrätä niiden käytöstä tarkemmin, sillä Jumalan varastohuoneella on oma hallintonsa, jonka puitteissa ja vastuulla on tästä eteenpäin, että Jumalan varat käytetään asianmukaisesti Hänen tahtonsa mukaan. Sanomattakin on selvää, että varastohuoneen hallinnon tulee olla alamainen myös maalliselle esivallalle, jonka (Jumalalta saatuna Rm 13:1ss!) tehtävänä on valvoa, että kaikki tapahtuu yhteiskunnallisten asetusten ja säädösten mukaan.

Antimet (teruumaa lahja, lahjoitus, uhri) mainittiin kymmenysten ohella. Ne voidaan ajatella kuuluviksi täysiin kymmenyksiin (kol ha-ma’aseer) siten, että kymmenen prosentin lisäksi kiitollisina Jumalan huolenpidosta ja suuresta armosta kymmenysten luovuttaja lisää rakkaudenosoituksena ylimääräisiä, vapaaehtoisia lahjoja ja uhreja oman sydämensä vaatimusten mukaan. Uuden liiton uskova voi tässä Paavalin kehoituksen (Room 12:1) mukaisesti olla jumalanpalveluksessaan hyvinkin "järjellinen" (logigon johdonmukainen) ja Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten antaa jopa koko elämänsä Jumalalle mieluiseksi uhriksi. Ainakin 90 %:n uhraamistasoonkin ovat jotkut yltäneet – ja silti pärjänneet kymmenellä prosentillaan oikein hyvin. Rakkaus Jeesukseen ja sieluihin voi tällaistakin saada aikaan!

Toisin kuin kymmenysten suhteen, antimien antaja saa antaessaan asettaa tarkemman ehdon, jos niin haluaa, mihin tarkoitukseen hänen lahjansa käytetään. Jumalan valtakunnan työssä vanha sanonta "raha ei haise" ei päde. Varastohuoneen hallinto on vastuussa siitä, että lahjoitetut varat menevät niihin kohteisiin, minne ne on tarkoitettu ja annettu. Jos joku summa on määrätty annettavaksi Venäjän työhön, sitä ei saa antaa eikä edes lainata Indoneesian työhön siinäkään tapauksessa, että viimeksimainitussa maassa mielestämme olisi sillä hetkellä suurempi tarve. Jos joku on tästä toista mieltä, ottakoon huomioon, että kysymyksessä on Jumalan varojen, ei omien ohjaaminen sinne, minne hän on jo kaikkivaltiudessaan osoitteen antanut. Kun raha on jo annettu, on valvottava niiden laillista käyttöä, antajan motiivien ja sielullisuuden arviointi ei tule enää tässä vaiheessa kysymykseen.

Antamalla kymmenykset uskova ei siis vielä uhraa mitään, hän vain antaa pois sen, mikä ei hänelle kuulu. Uhraaminen eli antimien antaminen rakkauden hedelmänä alkaa siitä eteenpäin. Kymmenysten pidättäminen itsellään tai niiden käyttäminen esimerkiksi perhekuntalaistensa tai köyhien sukulaistensa hyväksi (niiden auttaminen mahdollisuuksien mukaan on velvollisuus omasta pussista, ei Jumalan!) on Jumalan kansan keskuuteen tuonut kirousta ja pidättänyt taivaan antamasta siunauksia. Se on yksi lopun ajan Baabelin syntejä, tosi cheerem, tuhon omaksi vihittyä kamaa, josta tulisi kiireesti sanoutua irti.

Vielä on syytä todeta, että uskova antaa kymmenykset ja myöskin uhraa kaikista tuloistansa. Velkaantuminen ja puutteenalaisuus eivät ole peruste niistä vapautumiseen. Onhan kysymys rakkauden velasta Jumalalle, joka on kaiken ja erityisesti köyhien holhooja ja auttaja. Työtön antaa työllisyysrahastaan (älkää fariseukset riehaantuko, paheksukaa ensin, kun työtön saattaa pistää avustuksensa sataprosenttisesti viinaan ja juosta senjälkeen sosiaaliluukulle toimeentuloavustusta hakemaan!), opiskelija opintorahastaan ja köyhä vähästään, niinkuin leskivaimo puutteestaan rakkaudesta Jumalaan jopa kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi (Lk 21:4). Niinpä puutteenalainen, katkeroitunut, velkaantunut ja syrjäytynyt ihminen, joka vielä jaksaa kuitenkin huutaa Herraa avukseen ja pyrkiä Hänen seuraansa, voi vapain ja iloisin mielin antaa ainoalle todelliselle Auttajalleen kymmenyksensä ja uhrinsa, varsinkin, kun tietää, ettei kenelläkään ihmisellä tai yhteisöllä ole oikeutta niitä häneltä vaatia eikä antamistaan kontrolloida ja sitä kautta käyttää häntä hyväkseen. Toinen asia tietenkin on, jos julistuksessa laiminlyödään ihmispelon tai jonkun muun syyn perusteella julistaa kaikkea Jumalan tahtoa. Siitä voi seurata Sanan opettajille riviuskovaa kovempi tuomio (Jk 3:1).

Lopuksi yhteen kysymykseen kymmenysasiasta on syytä vielä vastata. Miten pääsen maksamattomien kymmenysteni velkataakasta Herran edessä? Se ei suinkaan ole kevyesti sivuutettava ja pinnallisesti Jumalan armoon vedottava asia. Yhden neuvon annan. Noudata Jeesuksen kehoitusta: "Mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi" (Mt 6:6). Kammio on alkutekstin mukaan juuri varastohuone, aarreaitta! Sulje päättäväisesti varastohuoneesi ovet ja tule sieltä ulos neuvoteltuasi Isäsi kanssa uudelleen sinulle uskottujen aarteittesi käytöstä. Tee niinkuin tuhlaajapoika, mene itseesi, tunnusta eläneesi itsekkästi vain itseäsi varten, tuhlanneesi kaiken ja eläneesi jumalattomasti tässäkin asiassa ja palaa takaisin Isäsi luo Hänen tahtonsa tielle. Hän on jo tulossa sinua vastaan antaakseen uuden alun elämääsi. Koska kuitenkin uskovien kirjoissa olevana olet kenties enempi vanhemman kuin nuoremman veljen asemassa, varaudu pyytämään nöyrästi Jeesuksen opettamin sanoin: Isä, anna minulle minun velkani anteeksi! Sitä rukousta ei ole käsketty turhaan rukoilemaan! Älä senjälkeen velkaannu uudestaan!

Parannus, mielenmuutos, katumus, kääntyminen. Nämä ja vastaavat teonsanat tehdä parannus, muuttaa mielensä, katua, kääntyä ovat uskonelämään liittyviä keskeisiä sanoja, joiden merkitysvivahteet valitettavan usein sekoitetaan keskenään, jopa ymmärretään tykkänään väärin.

Kreikan verbi metanoeoo on vanhassa kirkkoraamatussa käännetty yleensä sanalla tehdä parannus ja vastaava substantiivi metanoia sanalla parannus. Uudessa käännöksessä samoin kuin esim. Saarisalon käännöksessä vastaavat käännössanat ovat kääntyä ja kääntymys. Mikään näistä käännösratkaisuista ei ole kuitenkaan täysin oikea, vaan on omiaan johdattamaan suomalaisen lukijan harhapoluille. Kehoitus parannuksen tekemiseen harhauttaa ihmisen tekemään itsensä paremmaksi kelvatakseen Jumalalle. Kehoitus kääntymykseen ei sovi myöskään, sillä UT:n kreikan kääntyä - verbillä (epistrefoo) on toinen tehtävä, kuten Apt 3:19 ja 26:20 käy ilmi. Epistrefoo ilmentää kääntymistä johonkin (Jumalan puoleen) ja toinen kreikan sana apostrefoo kääntymistä jostakin (esim. pahuudesta Apt 3:26 tai totuudesta 1 Tm 4:4). Ainoa suomenkielinen UT:n käännös, missä sanat metanoeoo ja metanoia on käännetty johdonmukaisesti oikein, on Toivo Koilon käännös. Mainitut kreikan sanat puhuvat toisin ajattelemisesta, mielen, käsitysten, ajattelutavan muuttamisesta ja muutoksesta (kreikan meta merkitsee muutosta, noeoo käsittää, ymmärtää, ajatella, nuus ymmärrys, mieli).

Uuden Testamentin kääntymisajatus on siis laajempi käsite kuin mitä mielenmuutos (parannus) ja kääntyminen yksinään merkitsevät. UT:n kääntymisajatus on täysin samalla linjalla kuin profeettojenkin. Profeetat julistavat parannuksentekoa, jonka päämääränä ei ollut ainoastaan tehtyjen syntien anteeksisaaminen ja pelastuminen ulkonaisista vaaroista ja onnettomuuksista, vaan parannuksentekoa, johon sisältyi mielenmuutos, tahto kieltäytyä synnistä ja aikomus alkaa uusi elämä kuuliaisena Jumalalle ja uskollisena Hänen kanssaan solmitulle liitolle. Profeetat vaativat Israelilta Jumalan edessä totuutta salatuimpaan saakka, vrt. Ps 51:8; sen vuoksi heidän kääntymysjulistuksensa on niin ehdotonta. Ilmaistakseen selvästi, mitä todellinen kääntymys on, profeetat käyttävät heprean sanaa shuuv. Sanalla on kahtalainen merkitys: kääntyä takaisin, palata, so. Jumalan yhteyteen ja liitolle uskolliseksi (kreik. epistrefoo), ja kääntyä pois, nim. synnistä ja luopumuksesta (kreik. apostrefoo). Mutta profeetalliselle kääntymysjulistukselle on tunnusomaista täydellisen mielenmuutoksen (metanoia) vaatimus ja oikean jumalasuhteen korostus sekä kaiken puolinaisen katumusajatuksen torjuminen. "Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne" (Joel 2:13; ks. Hoos 6:1-3). Johannes Kastaja vaati tällaista täydellistä mielenmuutosta ja kääntymistä. Se ei ollut vain yksityisten syntien vaan koko vanhan elämän hylkäämistä. Kaikki, mukaanluettuina hurskaat kutsutaan tähän, jonka aitoudesta on todisteena vanhurskauden hedelmät. Kehoituksessa mielenmuutokseen (tehkää parannus) liittyy toteamus Jumalan valtakunnan (kuningasvallan) lähestymisestä. Siten mielenmuutoksesta tulee Jumalan lahja – Hän tarjoaa sitä. Tämäkin esiintyy jo profeettain julistuksessa: "Kääntykää minun tyköni, niin minä käännyn teidän tykönne, sanoo Herra Sebaot" (Mal 3:7; Sak 1:3). Jumala itse antaa mielenmuutoksen (metanoia) elämäksi (2 Tm 2:25). Meitä ei ajeta epätoivoiseen kamppailuun itsemme lunastamiseksi, vaan kutsutaan iloiten ottamaan vastaan Jumalan vapahtava kuningasvalta. Sen mahdollistaa Jumalan työnä mielenmuutosprosessin myötä ilmestyvä usko, mikä on Jeesuksen uskoa, Jumalan Pojan uskoa (Gl 2:20), siis ylhäältä ilmestyvää (Gl 3:23; Rm 1:17). Uskon kyky tulee ylhäältä. Se ei ole ihmisen kehittämää, alhaalta ylöspäin suuntautuvaa ‘uskoa Jeesukseen’, ‘uskoa Jumalaan’, kuten suomalainen Raamatun käännös, sekä uusi että vanha, melkein poikkeuksetta väärin kääntää, vaan ‘Jeesuksen uskoa’, Jumalan Pojan uskoa’ (Apt 3:16; Rm 3:26; Gl 2:16,20; 3:22; Ef 3:12; Fil 3:9; Ilm 2:13; 14:12). Mutta ihmisen valinnasta, hänen tahdostaan riippuu, käykö hän sisälle mielenmuutokseen, haluaako hän siinä pysyä ja lähteä uskon kuuliaisuudessa seuraamaan Jeesusta. Jeesus sanoi Jerusalemista: "Mutta te ette tahtoneet!" (Mt 23:37)

Mielenmuutoksen ja kääntymyksen välille ei siis saa suoralta kädeltä panna yhtäläisyysmerkkiä. Ilman sisäistä mielenmuutosta kääntymys jää ulkonaiseksi ja uusi elämä ilmestymättä. Jeesus kehoitti puhdistamaan ensin maljan sisäpuolen, niin ulkopuolikin tulee puhtaaksi (Mt 23:26). Mutta jos mielenmuutos ei johda kääntymykseen, radikaaliin vanhan elämän hylkäämiseen, vaan jää korkeintaan tunnepohjaisen katumuksen tasolle, siitä ei ole mitään hyötyä. Silti paraskaan mielenmuutos ja kääntymys yhdessäkään, olkoot ne kuinka mittavia tahansa, ilman uskoa Jumalan Pojan ristinsovitukseen ja ylösnousemukseen ei johda parhaimpienkaan ortodoksijuutalaisten tai pakanauskontojen edustajien tasoa korkeammalle. Todellinen pysyvä muutos saavutetaan uudestisyntymän, uuden elämän vastaanottamisen kautta uskonkuuliaisuudessa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, joka on ainoa tie uuteen elämään. Uudestisyntyminen on siis taivaan vastaus mielenmuutokseen ja kääntymiseen. Mutta se ei tapahdu ilman ristiä, ilman vanhan ihmisen kuolemaa.

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA




Rajankäyntiä

Kirjoitin elokuussa 1996 Keijo Lindemanille joitakin kommentteja hänen kirjoittamansa kirjan Apostolinen seurakunta ja antikristuksen eksytys – johdosta. Hän vastasi 27.8.96kommentoiden Suuhusi Pasuuna – lehden kirjoituksiani ja erityisesti aihepiiriä "yhden vaimon mies". Vastauksessaan Lindeman selosti ja tulkitsi kirjoitustani oman ennakkoasenteensa valossa. Hän ohitti perusteluni ja pani suuhuni sanoja ja ajatuksia, joita en ole lausunut, lainasi tekstiäni vääristellyssä muodossa ja antoi samalla ymmärtää, että minä väärennän Jumalan Sanaa ja vääristelen Herran suoria teitä. Hän rinnasti jopa minut merkitsemistään raamatunpaikoista päätellen Simon-noidan tavoin "perkeleen sikiöksi". Soitin hänelle ja sävyisästi pyysin, että hän tarkistaisi, mitä todella olen sanonut ja mitä en. Huomasin puhuvani tuuleen! Saarnamies oli paisuttanut itsensä jo niin korkealle, ettei hänen tarvinnut "pyhässä oikeaoppisuudessaan" ja kiivaudessaan "harhaoppista" kohtaan edes omia virheitään oikaista.

Tätä piittaamatonta asennetta todistaa Lindemanin kirjoitus puolta vuotta myöhemmin (29.1.97), jonka yllätyksekseni löysin Internetistä 12.2.98 siellä elämäni ensimmäistä kertaa surfaillessani. Tätä Lindemanin kirjoittamaa kirjoitusta Yhden vaimon mies, jossa hän arvioi aihetta käsittelevää kirjoitustani, en ole koskaan aikaisemmin nähnyt enkä tiennyt sen olemassaolosta, vaikka se jo yli vuoden ajan on ollut yleisessä jakelussa ja muiden nähtävillä.

Jo toki kirjoituksiani saa ja tuleekin arvostella. Mainitussa kirjoituksessani annoin julkisen haasteen jokaiselle, joka väittää, etten käsityksiini löydä raamatullisia perusteita, näyttämään Kirjoituksista toteen, jos olen väärässä. Edellytin kuitenkin, jotta keskustelusta tulisi hedelmällinen, että Sana saa olla omien käsitystemmekin yläpuolella ja muuttaa niitä tarvittaessa ja lisäksi, että sanoudumme irti saatanan omasta pappiskaartista, joka verhoutuu vanhurskauden palvelijoiden valepukuun (2Kr 11:14s). Tällaiset käyttävät Raamattua lyömäaseena siteeraten sitä korkeamoraalisesti ilman armon korostusta. He julistavat pannaan jokaisen, joka on eri mieltä. He pitävät kukkarossaan kahdenlaisia punnuksia, pienemmät itseä ja suuremmat lähimmäisiä varten ja demoonisesti lakaisevat toisten pihoja oman porstuan jäädessä siivoamatta.

Tällainen Lindemanin menettely, missä vastapuolta ei informoida edes kopiolla mahdollisen vastineen antamista varten, mihin jokaisella on oikeus, vaan lähetetään julkisuuteen kirjoitus, missä saarnamiehen auktoriteetilla asianomainen jyrätään maan rakoon, ei ole kristillistä eikä edes rehellistä. En ole päässyt kirjoittamaan vastinetta, vaikka kirjoitus sisältää väärennettyä lainausta ja selostaa harhauttavasti kirjoitustani, jossa vastasin eräälle nimimerkille SP-lehden nro 2:ssa olleen kirjoituksen johdosta heränneisiin kysymyksiin. Tästä syystä joudun teroittamaan kynän tavallista terävämmäksi.

Jo antiikin maailmassa oli ns. "jumalallisia ihmisiä", jotka vetosivat arvovaltaansa ja kykyihinsä asettuen toisten yläpuolelle. Kristinuskon edustajat sensijaan toimivat toisin. He ilmoittivat olevansa vain palvelijoita ja Jeesuksen todistajia. Niinpä Pietari ei sallinut itseään kumarrella (Apt 10:25s) ja Paavali ja Barnabas asettivat mieluummin henkensä kämmenelleen syöksymällä villiintyneen ihmisjoukon keskelle repien vaatteensa kuin jäivät ottamaan vastaan jumalalliset suosionosoitukset uhrien muodossa (Apt 14:14s). Kunnianosoitukset vaihtuivat sillä kertaa kivisateeseen. Erimielisyyksien sattuessa Paavali ei vedonnut auktoriteettiinsa, vaan oli aina tarvittaessa valmis perustelemaan väitteensä, sanoen julistavansa vain ja yksin sitä, mitä Mooses ja profeetat olivat puhuneet (Apt 26:22). Siksi hän menettikin oman ulkonaisen auktoriteettinsa, niin että kuulijat eivät pitäneet hänen puheitaan minkään arvoisina (2Kr 10:10) ja kertoi kerrankin, että kaikki aasialaiset ovat kääntyneet hänestä pois(2Kr 1:15). Näitä mainittuja "jumalallisia ihmisiä" alkaa nykyaikanakin olla jo joka lähtöön. Heitä löytyy seurakuntien vanhemmistoista, saarnaajista ja papeista ja monista julistaja-virtuooseista, joilla on otsaa kieltää jopa saarnajonossa apua etsivän rukoilemasta itse (tämä on hyvinkin yleistä!), jotta "jumalallinen" arvovalta saarnaajan käsien kautta pääsisi paremmin vaikuttamaan.

Jos saan sen verran tässä yhteydessä sanoa itsestäni, niin täytän tulevana kesänä 63 vuotta ja olen ollut monenlaisessa myllytyksessä elämäni aikana ja joutunut monenlaisen vallankäytön uhriksi. Tieni on tukittu ja minut on manipuloitu milloin minkin syyn vuoksi paitsioon. Niinpä minua ei enää hetkauta kukaan, joka vaatii kumartelemaan ja osoittamaan jumalallista kunnioitusta, olkoon sitten minkälaiset kaluunat tahansa kaulassaan tai arvoltaan piispa, pappi, kuningas tai kerjäläinen. Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa jättää sitä Herran sanaa, jonka Hän on minulle uskonut, julistamatta. Siitähän joudun luonnonlakienkin mukaan suhteellisen pian Hänen edessään tuomiolle. Ei siitäkään huolimatta, että saisin "koko Suomen Siionin" vastaani, kuten Lindeman minua puhelimessa pelotteli. Ihmisten suosiotako minun tulisi julistuksellani tavoitella?

En ole lähtenyt "soitellen sotaan", vaan tiedän, mitä puhun ja kirjoitan. Olen yli 40 vuoden ajan aktiivisesti Herran kanssa seurustellen ja Häntä avuksi huutaen Pyhässä Hengessä Raamattua tutkinut ja opiskellut (myöskin alkukielillä) ja lukenut laajasti teologista ja hengellistä kirjallisuutta. Siksi edellytän, että olkoon sitten korkeasti oppinut teologi, saarnamies tai kuka profeetta tahansa, perehtyköön ensin asiaan ja tulkoon sitten näyttämään Kirjoituksista toteen ja mahdollisilla järkisyillä perustelemaan että olen väärässä. Siinä tapauksessa olen valmis välittömästi tekemään parannusta. Omiin luuloihinsa ja omaan auktoriteettiinsa nojaten ei kannata tulla yrittämään. Tietenkin aina sellaisia "kamariherttuoita" riittää, jotka antavat omassa lähipiirissään lausuntoja auktoriteettiinsa nojaten, mutteivat koskaan uskalla tulla esiin koloistaan julkisesti mielipiteitään perustelemaan. Arvoisat lukijani varokoot tällaisia ja vaatikoot ainakin selkeät perustelut näille paavillisille ex cathedra – ilmoituksille, ennenkuin tekevät omat johtopäätöksensä. Sanottakoon, että tähän mennessä, vaikka lehteäni on lähetetty tuomiokapituleita ja vapaitten suuntien eräitä napahenkilöitä myöten, ei kukaan ole vastannut haasteeseeni ja tullut raamatullisin perustein todistamaan minulle, että olen väärässä. Eivät Lindemaninkaan perustelut selkäni takana toimiessaan ole vakuuttavia, vaan kuvastavat demagogisen vääristelyn lisäksi syvällisempää perehtymättömyyttä, asiantuntemattomuutta ja suorastaan tietämättömyyttä, mitä ei odottaisi laajaa kirjallista ja julistajan tehtävää suorittaneelta saarnamieheltä.

Kaiken tämän sanottuani haluan todeta, etten missään tapauksessa luule itse olevani aina oikeassa, mutta silloin kun huomaan puhuneeni tai tehneeni väärin, minulla on aina ollut varaa vielä vanhoilla päivillänikin saarnamiehenä ja julistajana nöyrästi ja tarvittaessa jopa julkisestikin tunnustaa ja pyytää anteeksi. Ei riitä, että joskus kerran olemme tehneet parannusta, vaan meidän tulee pysyä mielenmuutoksessa ja parannuksessa joka hetki Herran ilmestymiseen saakka. Siksi en ymmärrä Lindemaninkaan kohdalla niin lukkoonlyötyä varmuutta, kuten hän sanoi, ettei tule koskaan muuttamaan käsityksiään puheenaolevassa asiassa. Todella surullista ja valitettavaa, jos kokenut saarnamies on päässyt niin pitkälle, ettei enää tarvitse käsityksiään Raamatun valossa tarkistaa eikä varsinkaan tarvittaessa mieltänsä muuttaa!

Lindemanin kirjaa "Apostolinen seurakunta ja antikristuksen eksytys" näyttävät monet kristityt pitävän kristillisen vaelluksen ja tiedon ja erityisesti messiaanisten juutalaisten uskonkäsityksiin ohjaavana käsikirjana. Kirja sisältää raamatullisen aineiston lisäksi hyvin paljon eriarvoista lähdeaineistoa, muinaisitämaisista ja kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyvistä epähistoriallisista uskomuksista ja jumalaistaruistavedettyjä johtopäätöksiä, gnostisista taruista, jotka kristikunta jo alkuvaiheessaan on hylännyt epäaitoina ja väärinä ja jättänyt ne Raamatun kaanonin ulkopuolelle. Lisäksi kirja sisältää ja kirjan tekijä on omaksunut paljon juutalaiskristittyjen eli ns. messiaanisten juutalaisten keskuudessa esiintyviä käsityksiä, jotka saavat voimansa, ei suinkaan suoraan Raamatusta, vaan Vanhan ja Uuden Testamentin väliin sijoittuvasta juutalaisuudesta ja erityisesti farisealaisuudesta, jota ei missään mainita VT:ssa, mutta jota Jeesus piti vääränä oppina taistellen sitä vastaan VT:n sanalla. On paljon tällaisia, Talmudin järjestymättömästä "suuresta merestä" kritiikittömästi ongittuja juutalaisia juuria, jotka eivät missään tapauksessa kelpaa Jumalan seurakunnan ohjeiksi ja esikuviksi.

Kun tällainen eriarvoinen aineisto asetetaan jopa usein historiallisen totuuden nimissä kritiikittömästi samalle lähtöviivalle Raamatun aineiston kanssa, ei ole ihme, että esimerkiksi jouluaiheesta Lindemanin kirjassa on syntynyt sellainen "kartanokeitos", todellinen "joulusatu", ettei sitä mitenkään voi ottaa vakavasti. Kun hän kaiken kukkuraksi epäsuorasti väittää kristikunnassa opetetun jotain "joulukinkkujeesuksen" uskoa, johon juutalaisia on pakkokäännytetty, on tällainen kielenkäyttö äärimmäisen epähienoa ja väärän todistuksen antavaa. Suureksi häpeäksi juutalaisia on kyllä pakkokäännytetty historian aikana, mutta tokko kaikkein maallistuneintakaan kristinuskon sisältöä voi silti luonnehtia "joulukinkkujeesuksen" uskoksi! En ole kuullut, että kristikunnan lahkoutuneimmissakaan piireissä olisi koskaan sikauhreja toimitettu saatikka sikaa millään tavalla palvottu ja uskottu liittyneenä Jeesuksen uskoon. En toisaalta halua asettaa kirjoittajan vilpittömyyttä kyseenalaiseksi, mutta monet johtopäätökset, joihin hän on kirjassaan päätynyt, vievät ohi Raamatun ilmoituksen itsevalitun jumalanpalveluksen tielle.

Kritiikittömästä lähdeaineistokäsittelystä mainittakoon esimerkkinä kertomus Semiramiksesta, jonka kanssa, kuten kirjassa väitetään "historiallisten tietojen mukaan" Nooan poika Kuus meni naimisiin. Heille syntyi poika Nimrod (1Ms 10:8), "joka aikuistuttuaan meni naimisiin äitinsä Semiramiksen kanssa". Kirjoittajan "historiallisten tietojen mukaan" tarina saa yhä ihmeellisimpiä muotoja. Tosiasiallisesti nämä eivät ole historiallisia tietoja, vaan peräisin kreikkalaisen kirjallisuuden ja todennäköisesti siltä pohjalta syntyneen amerikkalaisen tusinauskonnollisuuden tosiasioina markkinoimia sepitelmiä. Tarujen historiallinen esikuva lienee Assyrian kuningatar Sammuramat, joka hallitsi pari-kolmetuhatta vuotta Nimrodia myöhemmin (vv. 810-806 eKr), joihin aikoihin esimerkiksi profeetta Elisa esiintyi.

Teologisia näkemyksiä ja johtopäätöksiä perustellessaan ja esittäessään Lindeman eksyy mielivaltaiseen Raamatun selitykseen. Raamattu-uskollisuus edellyttää, ettei tekstistä lueta sellaista, mitä siinä ei ole selvästi sanottu eikä kristillisyyden sisältöön lisätä sellaista, mistä Raamattu ei ensinkään puhu. Vanhoja tekstejä ei esimerkiksi saa selittää siltä pohjalta, miten ne on myöhemmin tulkittu, vaan selitysperusteiksi kelpaavat vain vanhemmat ja samanaikaiset tekstit. Esimerkiksi paratiisin alkuperäistä tilaa (1Ms 2-3) ei voida, kuten Lindeman tekee, myöhempien tulkintojen perusteella todistella yksiavioiseksi sen enempää kuin moniavioiseksikaan, sillä eihän siinä sellaiseen oteta minkäänlaista kantaa. Raamatun äärellä ei ratkaise se, mitä perinteinen tulkinta asianomaisesta kohdasta sanoo tai miten joku uskonnollinen ryhmä sen selittää, vaan kysyttävä, mitä tarkoittivat ne, jotka sen ensi kerran sanoivat tai kirjoittivat ja miten ymmärsivät ne, jotka silloin kuulivat tai lukivat (Lauha, Ilmoitus ja inspiraatio 1967).

Lindemanin huolimaton (tai osaamaton?) vanhojen tekstien käsittely joutuu suorastaan traagiseen valoon hänen perustellessaan allekirjoittaneenkin mielestä sinänsä oikeaa näkemystä Jeesuksen nimeen suoritettavasta kasteesta (s. 48). Hän on lukenut kirkkohistorioitsija Eusebiuksen esinikealaisen tekstiversion varsin huolimattomasti eli niin, että siinä käskettäisiin kastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sijasta Jeesuksen nimeen. Näinhän ei asia ole. Eusebiuksen ennen Nikean kokousta (v. 325) siteeraama tekstivariantti (Mt 28:19s) ei sisällä kastekäskyä lainkaan! Eusebius siteeraa tätä raamatunkohtaa peräti 21 kertaa muodossa, missä sanojen "kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (eis onoma)" paikalla on yksinkertaisesti en too onómatí muu "minun nimessäni" (ei "minun nimeeni", kuten Lindeman). Monet tutkijat pitävätkin tätä tekstivaihtoehtoa alkuperäisenä. Siinä Jeesus kehoittaa mennen (pass., siis Pyhän Hengen johtamina!) tekemään opetuslapsia kaikista kansoista omassa nimessään ja opettamaan heitä noudattamaan kaikkea, mitä Hän on käskenyt. Alkuperäinen teksti on sujuvaa kreikkaa ja rytmillisesti eheä kokonaisuus, jossa edellinen säe antaa käskyn ja jälkimmäinen selvittää lähemmin tehtävän sisällön. Nikean kirkolliskokouksessa valtion kustannuksella köörätyt riitaisat kirkkoherrat (piispoiksi kutsutut) muotoilivat kolminaisuusopin ja mm. päättivät pappien selibaatista (ah, millaisia päätöksiä!), tekivät myös päätöksen ja toteuttivat sen polttamalla suuren määrän tehtyjen päätöksien kanssa ristiriitaisia (käsi)kirjoituksia ja hyvin todennäköisesti tehden viralliseen Matteuksen tekstilaitokseen lisäyksen kolminaisuuskaavasta, joka on UT:ssa ainoa laatuaan. Muualla UT:ssa tapahtuukin kaste selkeästi Herran Jeesuksen nimeen.

On hyvä, että Lindeman on tästä asiasta kirjoittanut, mutta kannattaisi olla tarkkana, ettei hyvä asia menettäisi vakuuttavuuttaan näinkin suuren asiavirheen takia. Tulen kirjoittamaan kasteesta myöhemmin enemmän, mutta tässä yhteydessä lähettäisin terveisiä niille, jotka ovat antaneet kastaa itsensä Jeesuksen nimeen, mutta eivät ole tulleet kasteensa kanssa julkisuuteen. Sellaisia löytyy sekä vapaitten suuntien että kirkon, jopa sen pappien piiristä, jotka ovat käyneet varkain Israelissa kasteella, mutta jatkavat silti entisessä virassaan. Täällä Rovaniemellä jyväskyläläinen Juhani Starczewskikin on käynyt näitä kasteita suorittamassa, eikä siinä sinänsä mitään pahaa, mutta miksei hän neuvo samalla opetuslapsiaan, sillä huomioitteni mukaan eivät heistä jotkut edes julkisesti kysyttäessä ole uskaltaneet sitä tunnustaa. Piilossa tehtynä ja siihen julkisesti tunnustautumattomana sellaisella kasteella, toimitettiin se mihin nimeen tahansa, ei ole mitään hengellistä merkitystä, vaan jää maagiseksi sakramentaaliseksi toimitukseksi muiden sekä kristikunnan että pakanoiden vastaavien rituaalien joukkoon. Kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen merkitsee kaiken muun merkityksensä lisäksi julkista irtisanoutumista entisestä vaelluksesta ja uskonnollisuudesta ja sitoutumista Jeesukseen ei vain uudessa elämässä, vaan myöskin suostumista julkiseen häpeään, pilkkaan ja kuolemaan. Tämä on tietenkin se viheliäisempi puoli Jeesuksen seuraamisessa, eikä se kaikkia miellytä.

Yhteenvetona totean Lindemanin kirjassa olevan paljon hyvääkin ja hyödyllistä luettavaa, mutta kun se on sekoittuneena edellä selostetun tapaiseen kyseenalaiseen materiaaliin ja sen arveluttavaan käsittelyyn, pidän teosta eksyttävänä enkä voi sitä suositella varsinkaan tiensä alkupäässä kilvoittelevien uskovien käsiin.

Sitten tarkemmin Lindemanin kirjoitukseen, josta lähdimme liikkeelle. Hän esittää siinä 8 väitettä, joilla pyrkii kumoamaan väitteeni, jota hän lainaa seuraavasti (SP nro 3, sivu 11):"Moniavioisuus löytyy Sanasta, se ei ole pakollinen, vaan yksiavioisuuden rinnalla määrätyin edellytyksin sallittu ja Jumalan hyväksymä perhe-elämän sovellus". Kursiivilla merkityt sanat eivät ole minun kirjoittamaani tekstiä, vaan Lindemanin omavaltaista tekstin muuntelua. Niiden paikalla olen puhunut monivaimoisuudesta, minkä sanan merkityksen olen määritellyt jo Suuhusi Pasuuna – lehden nro 2 olevassa kirjoituksessani, jonka herättämään erään nimimerkin kysymykseen tällä palstalla sitten olin seuraavassa numerossa vastaamassa. Miksi Lindeman väärentää tekstiäni antamalla siten harhauttavan ja väärän todistuksen. Käsite moniavioisuus (polygamia) pitää sisällään niin laajan skaalan, että kaikkinainen vapaa seurustelu miesten ja naisten kesken on sallittua. Sellaista jumalattomuutta en ole väittänyt Jumalan hyväksymäksi eikä sellainen ole edes mitään perhe-elämän sovellusta. Jumalatonta on myöskin joissakin kulttuureissa (jos lie jo Suomessakin!) esiintynyt monimiehisyys (polyandria), jossa yksi nainen asuu perheenomaisissa olosuhteissa monen miehen kanssa. Olen puhunut yksi- ja monivaimoisuudesta (monogamia, polygynia), mikä tarkoittaa avioliittoa, jossa mies elää sitoutunutta yhdyselämää joko yhden tai useamman vaimon kanssa. Vaimoilla ei voi olla kuin yksi mies aivan kuin hengellisessä mielessä jokaisella uskovalla ei saa olla kuin yksi ylkä, Herra Jeesus Kristus. Raamatussa mainitulla sivuvaimolla on sama asema muuten, paitsi että hän asuu omassa taloudessaan. Mutta hänenkin on oltava silti ehdottoman uskollinen omalle miehelleen! Miehen sitoutuneisuus merkitsee puolestaan sitä, että hänenkin on oltava uskollinen vaimo(i)lleen. Miehenkään ei ole lupa olla seksuaalisissa kanssakäymisissä ulkopuolisten kanssa. Toisen vaimoon koskemisesta laki määräsi kuolemanrangaistuksen myös miehelle. Vapaaseen naiseen koskeminen taas toi yleensä velvotteen ottaa tämä vaimokseen entisten lisäksi, mutta samalla miehen oli kohdattava muut vaimonsa heidän oikeutettuine ja sosiaalisine vaatimuksineen. Avioliitto esiintyy jo Raamatun lehdillä sosiaalisena perusyhteisönä, missä kaikista asioista neuvotellaan ja sovitaan demokraattisesti ja yhteisesti. Sukupuolisen yhdyselämän aloittamisoikeus on Raamatussa sosiaalinen asia eikä siis mikään yksityinen oikeus. Miehenkin tilapäissuhteet Raamattu tuomitsee haureudeksi.

Todettakoon vielä, että raamatullinen avioliittokäsitys pitää myös sisällään miehen ja vaimon tai vaimojen täyden keskinäisen tasa-arvovaatimuksen. Monivaimoisuuskaan ei siis ole oikein ymmärrettynä mikään turvallisuus- eikä hylätyksitulemisen uhka naisille ja vaimoille ja epäilemättä parempi ratkaisu kuin avioero.

Tutkitusti Suomessa nuoret naimattomat naiset ovat kaikkein ahdistuneinta ja itsensä turvattomimmaksi kokevaa joukkoa. On aihetta kysyä, mistä syystä. Heiltä on viety nykyisen vapaan seksuaalivalistuksen ja siitä seurauksena olevan sosiaalisen paineen myötä oman intimiteettinsä suoma turva seksuaalisuutensa suhteen. Herätyskristillinenkään avioliitto-opetus ei ole kyennyt eikä kykene panemaan minkäänlaisia sulkuja nykykehitykselle pitäessään jyrkästi kiinni joustamattomasta avioliittokäsityksestä ja suostumatta avaamaan silmiään koko Raamatun edustamalle armon siveysopille, vaikka heidän kiinnipitämänsä moralistisen julma oppirakenteensa on jo aikoja sitten särkynyt kuin muovilelu pirstaleiksi. Jeesuksen aikainen hilleliläinen vapaamielisyys ja schammailainen rigoristisuus (ankaruus, jyrkkäsävyisyys) taistelevat tänäkin päivänä keskenään, mutta kumpaankaan ei Jeesus (päinvastoin kuin mitä Lindeman väittää) eikä Paavali suostuneet. He julistivat Jumalan alkuperäistä tahtoa, mutta heidän sovelluksensa eri tilanteisiin oli heikon ja kaikenlaisiin synteihin niin helposti sortuvan ihmisen huomioonottavaa armon siveysoppia, joka pystyi kulloisessakin tilanteessa ihmisen elämän korjaamaan ja nostamaan tielle takaisin. Suosittelen aikamme hurskasteleville ja tekopyhille kiivailijoille silmien avaamista näkemään, missä helvetillisessä sotkussa ihmiset tänä päivänä seksuaalisuutensa kanssa elävät ja tekemään kysymyksen itselleen kukin: Olenko todella käsittämässä ja julistamassa oikein Jumalan tahtoa vai omia isien perinnäissääntöjä, niin ettei Jumalan armahtava voima pääse ilmestymään ja pysäyttämään nykyistä kehitystä.

Edellä pääpiirteittäin joskaan en tyhjentävästi selostamani yksi- ja monivaimoisuuden käsite löytyy Raamatusta. Tässä käsityksessä en suinkaan ole yksin. Lainaan tähän tekstiä tunnetun sosiologin Edward Westermarkin kirjoittamasta Avioliiton historiasta (ss. 207ss., korostukset allekirjoittaneen):

"Talmudissa sanotaan, että "viisaat miehet ovat antaneet sen hyvän neuvon, ettei miehellä sovi olla enemmän kuin neljä vaimoa". Euroopan juutalaisilla esiintyi polygyniaa vielä keskiaikana ja muhamettilaisten maiden juutalaisilla vielä meidän päivinämme...

Muinaisessa Skandinaviassa elivät kuninkaat monivaimoisuudessa ja sitä paitsi muutkin; mies sai pitää, paitsi mielensä mukaan jalkavaimoja, myöskin useita vaimoja...

Ateenassa esiintyi konkubinaattia (jalkavaimoisuutta) kaikkina aikoina ja yleinen mielipide sitä tuskin tuomitsi, mutta kuitenkaan se ei ollut missään tekemisissä todellisen avioliiton kanssa; jalkavaimolla ei ollut mitään oikeuksia ja lapset olivat aviottomia. Roomalainen avioliitto oli jyrkästi monogaaminen. Jos nainut henkilö solmi samaan aikaan toisenkin avioliiton, oli se lain kannalta mitätön... Tasavallan viimeisinä aikoina olivat naineiden miesten ja rakastajattarien suhteet tavallisia...

Kun kerran Kreikassa ja Roomassa monogamia oli ainoa laillinen avioliittomuoto, niin ei voida väittää, että kristinusko on länsimaihin tuonut obligatorisen yksiavioisuuden. Ja vaikkakin Uusi Testamentti pitää monogamiaa normaalisena tai ihanteellisena avioliitomuotona, se ei nimenomaan kiellä polygyniaa, paitsi piispalta ja diakonilta. On huomautettu, että ensimmäisten kristillisten opettajien oli tarpeetonta tuomita polygynia, kun kerran yksivaimoisuus oli ainoa avioliittomuoto niillä kansoilla, joiden parissa he saarnasivat; mutta tämä ei pidä paikkaansa juutalaisiin nähden, jotka kristillisen ajan alussa sekä sallivat että harjoittivat polygyniaa. Eräät kirkkoisät syyttivät juutalaisia rabbiineja lihallisuudesta, mutta siitä huolimatta ei missään kirkolliskokouksessa ensimmäisinä vuosisatoina vastustettu polygyniaa, eikä kuninkaiden monivaimoisuudelle asetettu esteitä missään sellaisessa maassa, jossa sitä jo pakanuuden aikana oli esiintynyt. Puolivälissä 500-lukua oli Irlannin kuninkaalla Diarmaitilla kaksi vaimoa ja kaksi jalkavaimoa. Merovingilaiset kuninkaat olivat monesti polygynisteja. Kaarle Suurella oli kaksi vaimoa ja monta jalkavaimoa; ja eräs hänen lakinsa näkyy edellyttävän, ettei polygynia ollut tuntematon edes pappien keskuudessa. Myöhempinä aikoina Hessenin Filip ja Preussin Fredrik Vilhelm II luterilaisen papiston suostumuksella ottivat itselleen toisenkin vaimon. Itse Luther hyväksyi, samoin kuin Melanchtonkin, kuningas Filipin kaksivaimoisuuden. Useissa kohdin Luther merkittävän suvaitsevasti puhuu polygyniasta. Jumala ei ole kieltänyt tätä tapaa; ja Aabrahamilla, joka oli täydellinen kristitty, oli kaksi vaimoa... Epäilemättä monivaimoisuus on parempi kuin avioero. Heti Westfalenin rauhan jälkeen, kun asukasluku oli kovasti vähentynyt 30-vuotisen sodan johdosta, päättivät Frankenin maapäivät Nurnbergissä 1650, että siitä lähtien joka mies sai pitää kaksi vaimoa...

Mitä ehdottomaan yksiavioisuuteen kristityillä kansoilla tulee, on meidän muistettava... että monogamia oli ainoa tunnustettu avioliittomuoto niissä eurooppalaisissa yhteiskunnissa, joissa kristinusko ensiksi sai jalansijaa..."

Vanha Testamentti esittelee polygynian (käytetään nyt tätä sanaa kaiken varalta, ettei Lindemanin tapaan muillekin tule mahdollisia sisälukuvaikeuksia) selkeästi Jumalan hyväksymänä avioliittomuotona. VT ei käske ketään ottamaan monta vaimoa, muttei myöskään sitä kiellä. Ns. sivuvaimoillakin, mistä Raamattu puhuu, oli juridisesti turvattu asema vastoin muinaista Ateenan ja Rooman käytäntöä, jossa jalkavaimolla lapsineen ei ollut mitään oikeuksia. Meillä avoliitossa on usein samanlainen tilanne, vaikkakin sitä lainsäädännöllä on koetettu jonkin verran korjata.

Sitten Lindemanin yksityiskohtaisiin väittämiin.

"1. Kun Jumala alussa loi Aadamin, Hän antoi tälle vain yhden vaimon, Eevan, eikä monta vaimoa. Paratiisin alkuperäinen tila ennen syntiinlankeemusta oli siis yksiavioinen (1.Moos.2-3)."

Tämän väitteen olen jo edellä torjunut mielivaltaisena Raamatun tulkintana. Lisättäköön sen verran, että saman logiikan mukaan paratiisin alkuperäinen tila oli myös yksimiehinen ja miehellä vain yksi kylkiluu!

"2. Syntiinlankeemuksen jälkeen veljesmurhan tehneeseen Kainin sukuun syntyi Lemek, joka ensimmäisenä aloitti moniavioisuuden, ottaen itselleen kaksi vaimoa (1Ms 4:17-19). Moniavioisuus ei siis alkanut Jumalan käskystä tai tahdosta, vaan langenneen ihmisen tahdosta, leviten melko yleiseksi käytännöksi Vanhan Testamentin päivinä."

Teksti ei kerro, että Lemek ensimmäisenä aloitti monivaimoisuuden, vielä vähemmän, että hän olisi elänyt moniavioisuudessa! Ei se myöskään kerro, oliko Lemekillä lupa menettelyynsä vai ei. Koko ihmissuku Aadamista lähtien oli langennut, ei sitä ollut vain Kainin sukuhaara. Ei Jumala toki meitä lajittele isiltä saamamme geeniperimän mukaan joko perkeleen lapsiksi tai Jumalan lapsiksi – onneksi!

"3. Vanhan testamentin päivinä Jumala sieti melko yleiseksi käynyttä moniavioisuutta, jopa vanhan liiton pyhien keskuudessa. Herra antoi myös ohjeita moniavioisille, että avioelämä sujuisi paremmin ilman pahoja vaikeuksia, eikä loukattaisi eri osapuolia liian paljon (2Ms 21:10-11)."

Tulkinta, että Jumala Vanhan Testamentin päivinä muka "sieti" moniavioisuutta, on perusteetonta, hurskastelevasta mielikuvituksesta temmattua pötypuhetta tai olisiko kenties monen teologin kohdalla mustasukkaisen kumppanin toimesta sänkykamarista käsin ohjelmoitua teologiaa. Onhan vaimon äänen kuuleminen (1Ms 3:17) jo Aadamista lähtien saanut monen saarnamiehen unohtamaan, mitä Jumala on alunperin sanonut. Vaimon äänellä tarkoitan seurakuntien ja ihmisten perinnäissääntöjä, joita pidetään usein tärkeämpänä kuin Jumalan varsinaista sanaa – no, tietenkin joskus voi olla julistajan kohdalla konkreettinenkin teologinen opisto tiedon- ja mielipiteiden ammennuspaikkana vierellään.

Batseban asiassa ei Jumalalla ollut mitään huomauttamista Daavidin muiden vaimojen suhteen. Päinvastoin Herra sanoi (2Sm 12:8): "Minä olen antanut sinulle... herrasi vaimot sinun syliisi... Ja jos tämä olisi vähän, niin minä antaisin sinulle vielä sekä sitä että tätä." Herra ei tässä ole "sietämässä", vaan avokätisesti antamassa. Vaikeus onkin usein siinä, että jos uskovat ovat jonkin näkemyksen omaksuneet, ei heidän päätään saa käännetyksi, vaikka itse Herra Sanassaan sanoisi mitä tahansa. Semmoisissa tapauksissa he ovat oikeassa viimeiseen saakka ja – Herra väärässä! Daavidin synti oli siinä, että hän piti halpana Herran sanan koskemalla toisen miehen vaimoon ja tapattamalla hänen miehensä. Tämä oli hänen syntinsä eikä monet laillisesti otetut vaimot.

"4. Kuitenkin jo vanhan liiton päivinä Jahve kehoitti Israelin kuninkaita, etteivät he ottaisi monia vaimoja (5Ms 17:17). Herran kehoituksesta huolimatta monet Israelin kuninkaat, jopa vanhurskasta Daavidia myöten, ottivat monia vaimoja ja Herra sieti sitä noina päivinä vanhan liiton seurakunnassa. Uudessa liitossa kaikki uskovat ovat hengellisesti Jumalan ja Messiaan (Kristuksen) kuninkaallista papistoa, joten Jahven kehoitus yksiavioisuudesta (yksivaimoisuudesta) koskee myös uuden liiton uskovia."

Missä olikaan Jahven kehoitus yksivaimoisuudesta? Ei missään eikä ainakaan mainitussa kohdassa 5Ms 17:17! Hepreankielinen ilmaus kuuluu: Loo jarbe-loo naashiim – älköön hänellä olko lukuisia vaimoja. Edellisessä jakeessa (16) on täsmälleen sama ilmaus, paitsi että naashiim (vaimoja)-sanan paikalla on suusiim (hevosia): Loo jarbe-loo suusiim – älköön hänellä olko lukuisia hevosia! Uskooko Lindemankaan tosissaan, että Jumala käski kuningasta pitämään vain yhden hevosen ja yhden vaimon. Uudempi käännös tällä kertaa antaakin selkeämmin ymmärtää, että sekä hevosia että vaimoja ei saisi olla "suurin määrin". Perustelut lukekoon itse kukin Raamatustaan.

"5. Kun Jeshua (Jeesus) käsitteli fariseusten kysymystä avioerosta, heidän vedotessaan sen ajan liberaalin hilleliläisen koulukunnan (selitetty kirjassani Apostolinen Seurakunta ja Antikristuksen Eksytys s.187) käsityksen mukaisesti Moosekseen, jonka mukaan miehen oli lupa hyljätä vaimonsa melkein mistä syystä tahansa (jos poltti ruoan pohjaan tai muuten vain ei vaimo miellyttänyt), Hän vastasi, ettei alusta ollut niin (Mt 19:8). Tällä Jeshua (Jeesus) viittasi paratiisin alkuperäiseen tilaan, kun Jumala loi miehen ja yhden vaimon aviopariksi. Jeshua ei siis suinkaan ollut moniavioisuuden puolestapuhuja, vaan Hän halusi palauttaa avioliiton täysin alkuperäiseen Jumalan luomisteon puhtauteen. Lisäksi Jeshua otti tuon ajan shammailaisen koulukunnan tulkinnan avioeroon, joka salli avioeron ja uudelleen avioitumisen vain silloin, kun vaimosta löytyi jotain häpeällistä eli aviorikos (5Ms 24:1-4, Mal 2:13-16, Mt 19:3-9)."

Jeesuksen aikana kaksi rabbiinikoulua kiisteli siitä, miten 5Ms 24:1 ervat daavaar "jotakin häpeällistä" olisi tulkittava. Rabbi Shammain koulukunta korosti sanaa "häpeällistä" ja piti uskottomuutta ainoana riittävänä syynä, sitä vastoi rabbi Hillelin koulukunta korosti sanaa "jotakin" ja mahdutti näihin eron ehtoja kuvaaviin sanoihin mitä vain. Shammain koulukunta piti tätä kantaa kevytmielisenä. 5Ms 23:14:ssa on sama ilmaus "jotakin sopimatonta" ja tämä ei viittaa mihinkään siveettömyyteen, vaan ulosteisiin, joita ei saanut jättää peittämättömänä leiriin! Uusi käännös onkin korvannut häpeällinen sanan "jotakin epämieluista"-ilmauksella. Tämä onkin parempi käännöstulkinta, sillä Schammain koulukunta sen paremmin kuin Lindemankaan ei huomannut, että se ei voi tarkoittaa aviorikosta, koska siinä tapauksessa ei tarvittu eropapereita, vaan kiviä kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa varten, kuten laki määräsi (5Ms 22:22ss).

Jeesus ei asettunut kiistassa kummankaan puolelle. Fariseukset ovat huonoja raamatunlukijoita (sama kysymys Mt 12:3,5). Se mikä on vanhempaa, syrjäyttää sen, mikä on myöhemmin tullut (Jh 1:30; Gl 3:17). Tänä päivänä olisi syytä myös huomata, että Jeesuksen sanaan Mt 19:5:ssä on lisätty vapaamielistä Septuaginnan kreikkalaista käännöstulkintaa mukaillen sanat "ne kaksi" (hoi dyo). Tässäkin vanhempi (1Ms 2:24) syrjäyttää myöhemmän tulkinnan. Jeesuksella on "kolmas tie" asiaan. Avioliiton yhdistäjä ja purkaja on Jumala itse. Ihmisen itse on etsittävä kaikessa Jumalan alkuperäistä tahtoa. Jos hänellä on ylipääsemätön hätä, Jumala kyllä puuttuu tavalla tai toisella asiaan ja myöskin tarvittaessa erottaa. Jeesus ei puhunut kuolemasta ainoana Jumalan käyttämänä erottamistapana. Tämä on myöhempien raamatunselittäjien suuri erehdys ja lisäys Jeesuksen sanojen sisältöön. Jeesus ei kumoa missään vaiheessa Mooseksen antamia säädöksiä. Hänhän itse sanoi, ettei ole tullut lakia ja profeettoja kumoamaan. Siihen olisivat asialla olevat fariseukset heti tarttuneet. Hänen vastustajansa eivät päässeet Häntä tästä syyttämään. Jos Jeesus olisi kiusaamaan tulleille fariseuksille viestittänyt viitatessaan alkuun, että miehellä ei saa olla muuta kuin yksi vaimo, he olisivat heti syyttäneet, että Jeesus korottaa itsensä lainsäätäjänä Mooseksen yläpuolelle, tuomitsee uskon isä Aabrahamin, kuningas Daavidin ja esimerkiksi suuren profeetan, Samuelin, jonka yksikään sana ei varissut maahan, äpärälapseksi. Itse Mooses otti erämaassa toisen vaimon Sipporan lisäksi (4Ms 12:1ss). Tämän toisen vaimon vuoksi pappi ja profetissa (Aaron ja Mirjam) kyseenalaistivat Mooseksen profeetallisen toiminnan ja ryhtyivät parjaamaan tämän vaimon tähden häntä (huom! ei vaimoa, vaan Moosesta!) tunnetuin seurauksin: Herra löi Mirjamia spitalilla. Rangaistus oli ankara ja samalla varoittava esimerkki meidänkin ajallemme. On suorastaan vaarallista nousta hengellisellä rintamalla ennen tarkempaa perehtymistä asiaan sellaisia kannanottoja vastaan, jotka näyttävät oikopäältään rikkovan vanhoja perinteisiä käsityksiä, mutta joiden takana ja toimeksiantajana saattaa olla itse elävä Jumala. Itse koen – tulkoon tämä sanotuksi – kirjoittavani ja puhuvani Jumalan tahdosta näistä asioista. Arvoisalle lukijalle ja kuulijalle Herra on antanut mitä parhaimman kompassin ja tarkistusaseman, Raamatun sanan, jonka avulla voi itsekukin tarkistaa ja arvostella kaikki allekirjoittaneenkin kannanotot ja profetiat. Mutta valitettavasti tällainen tutkiminen ei ole jokamiehen asia, vaan edellyttää ennakkoluulotonta asennetta, syvää perehtyneisyyttä ja elävää uskoa.

Siis lyhyesti Lindemanin väitteeseen: Jeesus ei tässä kohdassa eikä koskaan muulloinkaan ottanut suoranaista kantaa yksi- tai monivaimoisuuteen, mutta kylläkin hyväksyi sen, mitä Mooses ja profeetat olivat siitä opettaneet. Sensijaan Hän opetti Raamatun tekstien oikeaa tulkintaa ja suorastaan sen tervettä sisälukua ja samalla ajattelutavan ja mielen muutosta sen äärellä.

"6. Yksiavioisuus käy uudessa liitossa ilmi myös siten, että siellä ei puhuta miehen monista vaimoista, vaan miehen vaimosta (siis yksikkömuodossa, esim. 1Kr 7:1-2)."

Tämähän ei pidä paikkaansa! Tietenkin on, miten itsekukin haluaa minkin paikan lukea. Yksikkömuoto mainitussa kohdassa ei todista ollenkaan sitä, mitä Lindeman väittää! Siinähän sanotaan (1Kr 7:1s.): "hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä (haptestai "kajota seksuaalisesti"); mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa ja kullakin naisella aviomiehensä" (ekhetoo "omistakoon", siis: "yhtyköön" kukin omaan vaimoonsa ja omaan mieheensä). Olipa Paavalilla sitten myönteinen tai kielteinen kanta polygyniaan, ei tässä monikkomuotoa voi mitenkään käyttää, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Mutta mitä muualla monikkomuodon esiintymiseen tulee, katsotaanpa esimerkiksi saman luvun jaetta 29: "olkoot tästedes nekin, joilla on vaimot (ekhontes gynaikas "omistavat vaimoja"), niinkuin heillä ei niitä olisikaan". Selvempiä faktoja, hyvä Lindeman väitteisiisi!

"7. Erittäin voimakkaana vaatimus on seurakunnan paimenien eli kaitsijoiden eli vanhimpien kohdalla, joiden Paavalin molempien paimenkirjeiden mukaan tulee olla "yhden vaimon miehiä" eli naimisissa ja yksiavioisia (1Tm 3:1-7, Tiit 1:5-9). Teksti on tarkoin kreikankielisen alkutekstin ja myös hepreankielisen UT:in mukainen.

Ihmettelen miksi pitää ryhtyä näitä Paavalin opetuksia selittelemään sillä tavalla, etteivät ne ole seurakuntaa sitovia. Miksi ei oteta tätäkin tekstiä juuri niin kuin se on kirjoitettu, eikä etsitä omia teitä (Srn.7:30, Ap.t.13:10). Eikö pikemminkin Paavalin teksti viittaa siihen, että hänkin Jeshuan lailla halusi uuden liiton seurakunnan palaavan Jumalan alkuperäisen luomisjärjestyksen tielle, jossa miehellä on vain yksi "Eeva". Paavali sanoo kirotuksi sitä, joka julistaa toisenlaista evankeliumia kuin hän on julistanut ja Pietarin mukaan on lisäksi hyvin vaarallista mennä vääntämään kieroon ja vesittämään Paavalin kirjoituksia (Gl :8, 2Pt 3:15-16)."

Pohtiessani aihetta "yhden vaimon mies" SP-lehden nro 3:ssa esitin 7 eri näkökulmaa aiheesta sen lisäksi, mitä olin kirjoittanut siitä edellisessä SP:n numerossa 2. Minulle koko Raamattu on Jumalan Sanaa ja ainoa auktoriteetti, ohje ja ojennusnuora. Tältä pohjalta nimenomaan kirjoitin, että Paavalin sana "yhden vaimon mies" ei ole mitään lakia, vaan ohje. En tällä kuitenkaan sanonut, kuten Lindeman väärin väittää minun sanoneen, etteivät ne ole seurakuntaa sitovia. UT ei anna uutta lakia, ei Jeesus eikä Paavalikaan, mutta kylläkin tarjoaa meille uutta liittoa, mistä jo profeetat ennustivat. Siksi en minäkään osaa lukea UT:a lakikirjana, vaikka sen joka sanan totena ja ohjeena pidänkin. Me emme vain saa kaikkia Raamatun kohtia mielin määrin luetella peräkkäin, vaan pyrkiä tutkimaan tarkkaan, mitä niissä kulloinkin on sanottu. Se ei suinkaan aina ole helppoa. Ei tällainen Sanan tutkiminen ja pohdinta ole Paavalin kirjoitusten kieroon vääntämistä ja vesittämistä eikä missään tapauksessa "toisenlaisen evankeliumin" julistamista. Toisenlaista evankeliumia, josta seuraa kirous, julistavat Paavalin mukaan ne, jotka julistavat lailla sekoitettua evankeliumia. Tämä ei ole mikään Paavalin kirous, vaan lain kirous, joka kohtaa niitä, jotka perustautuvat lain tekoihin (Gl 3:10).

Käsite "yhden vaimon mies" on Raamattua auktoriteettinaankin pitävien kesken aiheuttanut monia eri suuntiin poikkeavia tulkintoja ilman, etteivätkö osapuolet olisi silti pyrkineet ottamaan tekstiä, kuten Lindeman kirjoittaa, "juuri niin kuin se on kirjoitettu eikä etsitä omia teitä" (Tässä Lindeman viittaa Apt 13:10:een, missä sanotaan, että "olet kaikkea vilppiä ja kavaluutta täynnä, sinä perkeleen sikiö... etkö lakkaa vääristelemästä Herran suoria teitä?" Kovat on paukut "papilla" pussissa! Etteivät vain kääntyisi itseään vastaan!).

Avioliittoetiikassaan Paavali ei mistään suosituksestaan tehnyt "autuuden ehtoa", vaan hän soveltaa neuvojaan eri tilanteissa eri tavalla. Sellainen selittäjä, joka ei ole tätä huomannut, joutuu lainatessaan raamatunlauseita sanatarkasti peräkkäin "niinkuin on kirjoitettu", samanlaiseen oppiin kuin klassinen raamatunlukija: Juudas meni ja hirtti itsensä – mene sinä ja tee samoin! En minäkään ole niin tyhmä, ettenkö ole sanoutunut tällaisesta Lindemanin suosittelemasta biblistiseurasta irti jo aikoja sitten. Lainattakoon tähän professori Aimo Nikolaisen kirjasta Uuden Testamentin tulkinta ja tutkimus (s. 147) seuraavaa:

"Paavali soveltaa joustavasti, olosuhteet huomioon ottaen, kristillistä eetosta avio- ja seksuaalielämän kiperiin kysymyksiin. Hän ei esitä ehdottomia, aina samalla tavalla noudatettavia käskyjä. Ennen muuta hän ei ole mistään suosituksestaan tehnyt ‘autuuden ehtoa’, hänen avioliittoetiikkansa ei ole moralismia, vaan armon siveysoppia... Paavali antoi neuvoja ja suosituksia, mutta ei pannut ‘kytkyttä’ kenenkään kaulaan (1Kr 7:35)."

Raamatussa meitä kehoitetaan kerta toisensa jälkeen tutkimaan, suorittamaan tutkimusta (darash = etsiä, kysyä, kysellä, tutkia). "Kysykää (darash) Herraa ja Hänen voimaansa, etsikää alati Hänen kasvojansa"(1 Ak 16:11). Tämä Herran etsiminen tarkoittaa rukouksessa ja Sanan äärellä pohtimista, kyselemistä, etsintää ja usein vaivalloista tutkimista. Siinä joutuu usein yksin itkujen alhossa korpitietä ja erämaata taivaltamaan skorpionien ja käärmeitten seassa, kuten Mooses. Mutta sillä tiellä ilmestyy Herra ja antaa "eläviä sanoja" (Apt 7:38) muillekin jaettavaksi. Tämä tie on jokaisen raamatuntutkijan ja sananjulistajan luontoisetuihin kuuluva armo ja etuoikeus. Sillä tiellä ei pääse paisumaan, sillä Herran ilmestyksen tuli ei valitettavasti polta meissä olevaa "orjantappurapehkoa" poroksi. Joka luulee nykyisen tietotekniikan ja "nettisurffailun" avulla hankkimansa suurenkin tiedon varassa selviävänsä ilman näitä jo Aadamille luettuja peliehtoja (1Ms 3:17-19) ja syövänsä ilman "otsan hikeä" taivaallista leipää, jää vain pinnallisen "raamattuteknikon" asteelle.

"8. Tämänkaltainen tulkinta on myöskin hyvin monia uskovia ja jopa uskosta osattomia loukkaava. Raamatun mukaan meidän ei tulisi olla pahennukseksi juutalaiselle, kreikkalaiselle eikä Jumalan seurakunnalle (1Kr 10:31-33)."

Mainittua raamatunkohtaa Lindeman jälleen soveltaa aivan väärään paikkaan. Siinähän Paavali neuvoo kaikessa vaelluksessa ottamaan toisen omatunto huomioon ja toimimaan kaikessa Jumalan kunniaksi, ei katsomaan omaa, vaan toisten hyötyä, että he pelastuisivat. Siis minun käyttäytymiseni ei saisi tulla kenellekään esteeksi heidän pelastumiselleen. Tässä meillä totisesti on jokaisella kilvoittelun aihetta. Mutta eihän tätä käyttäytymismallia saa soveltaa niin, että vesitämme Jumalan sanan ja poistamme ristinpahennuksen, jotta kelpaisimme kaikille, emmekä olisi kellekään pahennukseksi! Herran sana kyllä haavoittaa, pahentaa ja monet siihen loukkaantuvat, mutta se myös parantaa. Julistamassani asiassa en voi tehdä omaatuntoani vastaan, en vaieta, vaikka kaikki kääntyisivät minua vastaan. Ainoastaan totuus voi tehdä ihmisen vapaaksi. Totuus on majesteetti, sen edessä on kummarruttava, tuli se miltä suunnalta tahansa. Ja Hän tulee, tuo suvereeni Hallitsija! Mutta ah, liian usein Hän kävelee vastaamme "oikeaoppineisuutemme leirien" ulkopuolelta, liian vaatimattoman ja köyhän pukuun verhoutuneena, että Hänet tuntisimme. Hän puhuu kyllä tutunomaista kieltä, mutta sellaisella "kielimurteella", jota emme ole vaivautuneet opettelemaan. Sitten toistuu uudelleen ja uudelleen se, että Totuus heitetään lokaan, eristetään leiriemme ulkopuolelle ja tuomioittemme tuli polttaa Hänestä viimeisetkin rippeet.

Minulla ei ole mitään menetettävää, Jumalan valtakunnan työn vuoksi olen menettänyt omaisuuteni takausvastuiden vuoksi ja päässyt velkasaneerauksessa olevien jalostavaan seuraan, niin että monet läheisenikin ovat joutuneet siitä kärsimään. Mutta täällä pohjoisessa, kaikkien leirien ulkopuolella on hyvä olla: Keritin purossa on vielä vähän vettä ja onpa joku Jumalan korppikin aina silloin tällöin liihotellut tuore leipäpala suussaan, niin että olen voinut ja jaksanut tätä Herralta saamaani työtä jatkaa. Minä ja perheeni emme siis tarvitse mitään (Jumalan peltotyö kylläkin – tervetuloa mukaan!), mutta surkuttelen teitä, te monet arvon saarnamiehet ja seurakuntien johtajat! Teidän leipänne on useimmiten kiinni siitä, että kykenette korvasyyhyyn puhuen (tai vaikenemalla) pitämään laumanne tavalla tai toisella koossa, jotta hampaissanne riittäisi purtavaa ja maine säilyisi. Onneksi meille kaikille on varattu vielä vähän aikaa mielenmuutokseen, ennenkuin Tuomari saapuu pilvien päällä. Käyttäkäämme tämä aika hyväksemme!
Reino Marjakangas

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


© Copyright Lähetyspalvelu - Mission Service ry