Suuhusi Pasuuna


NUMERO 5 (2/1998)

Lehden etusivulle * lehti 1 lehti 2 lehti 3 lehti 4 lehti 5 lehti 6 lehti 7 lehti 8 lehti 9 lehti 10



Näköaloja

“Missä Kristus alkaa herätä syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma raivoo sitä vastaan" (Lars Stenbäck).
Tämän päivän hengellisessä elämässä rukoillaan herätyksen puolesta ja jopa profetoidaan suuren herätyksen tulosta. Vielä on vain jäänyt jostain syystä herätykset tulematta. Eikö Jumala ole kuullut rukouksia? Kannattanee, niinkuin Raamattu neuvoo, ajatella “menneitten sukupolvien vuosia”, kysyä “isiltä ja vanhuksilta”, mitä he sanovat (5 Ms 32:7).
Lars Stenbäck, herännäisyyden suuri vaikuttaja 1800-luvulla kirjoitti puolustaen samalla jyrkästi raamatullista kantaa “järjenmukaista kristinuskoa” ja kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän kuvaa aikaansa, kuinka “vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi” ja uusissa oppikirjoissa “kristinuskolle vieraantuneet kasvattajat ja opettajat koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon, mitä vanhemmat, paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outoina ja vastenmielisenä”. “Silloin”, Stenbäck kirjoittaa, “ kävi Kaikkivaltiaan tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään” ... “Herra Jumala on meidän päivinämme kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista ja antanut kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen”... “Kuulemme puhuttavan voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta. Jumalan Henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki sieltä täältä ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää elämän, kalliin helmen, Jeesuksen Kristuksen”.
Analysoidessamme edelläolevaa, voimme panna merkille eräitä herätyksen tuntomerkkejä, joihin aivan ilmeisesti herätyksen rukoilijat ja odottajat meidänkin aikanamme ovat kompastelleet. Ihmisten herääminen synnin ja suruttomuuden unesta lienee jokaiselle päivänselvä tuntomerkki. Sensijaan se, että he samalla haluavat lähteä pois Sodomasta “kalliin helmen” Herran Jeesuksen perään jopa omien seurakuntien ja kirkkojen jättämisen kustannuksella, on sitten jo vaikeammin nieltävä asia. Herätystä odotetaan, mutta sillä ehdolla, että samalla on pysyttävä omassa laumassa. Karitsaa tulee kuitenkin seurata “mihin ikinä Hän menee” (Ilm 14:4), vaikkeivät muut tulisikaan perässä. Siksi ollaan jo herätyksen tukahduttamisen tiellä silloin, kun vasta uskoon tulleilta kielletään kaikkinainen kritiikki ja heidät alistetaan seurakunnallisen painostuksen alaisina noviiseiksi, joiden tulee nöyrästi opetella “seurakunnallista totuutta” vallalla olevan käsityksen ja opin mukaan. Eihän sovi, että entiset “kuolleet nousevat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskaavat elämästään”.
Näistä nykyajan hengellisestä elämästä kerskujien ilmentymistä voisi mainita ns. karismaattisen liikkeen saamat uudet kasvot. Kun 1800-luvulla pappiloissa tanssittiin ja ryypättiin ja samalla pidettiin menoa hyvänä ja kunniallisena kristillisenä tapana, nykyään tanssitaan seurakunnissa hurmoksissa ilman, että koskaan on herättykään synnin unesta, profetoidaan, puhutaan kielillä ja ylistetään ja kaikki nämä elävän hengellisyyden ja Hengen toiminnot ovat käytössä myös jumalattomien huulilla vain sen vuoksi, “koska se tuntuu niin ihanalta ja Hengen ilmapiiri on niin vaikuttava”! Ei haluta edes tiedostaa sitä, että islamilaisuudessa, hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa ja kaikissa maailman uskonnoissa Baalin pappeja myöten tapahtuu samaa ja siitä myös näissäkin piireissä nautitaan! Henkiä ei kyetä eikä halutakaan erottaa toisistaan, riittää vain “ihana fiilinki”.
On todella käännytty kelvottomien kaivojen puoleen elävän lähteen, Herran Jeesuksen sijasta. Kun herätystä taivaasta tarjotaan, pysytään omilla kaivoilla kaksinkertaisessa synnissä, kuten Herra sanoo (Jer 2:13). Herätyksen selvään tuntomerkkiin kuuluu, mihin Stenbäck’kin viittaa, että Herran Henki puhaltaessaan ei herätä vain kuolleita, vaan kuivattaa omatekoiset, ihmisen oman hengen ilman Herran Sanaa kasvattamat ruohot karrelle. Ja miten tämä tapahtuu? Siten, että Herra itse käskee julistaa tätä omatekoista hengellisyyttä vastaan, kuten Jesaja sanoo (Jes 40:6-8). Ja sen tekevät useimmiten “valitettavasti” juuri nuo vasta kuolleista nousseet vastustaen siten vanhempaa kristillisyyttä ja sen edustajia. Kun toteamme vielä herätyksen tuulten puhaltaessa sen tosiasian, että sen keskellä aina “syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma raivoo sitä vastaan”, ei ole ihme, että tällaiset herätykset otetaan, jos niitä yrittää syntyä, hengiltä heti tuoreeltaan. Ne ovat kuitenkin herätyksen ehtoja, mutta kelpaavatko ne nykyiselle hengellisyydestään ja oikeaoppisuudestaan kerskaavalle ns. kristilliselle sukupolvelle.
Tässä lehdessä jälleen kyseenalaistetaan ja järkytetään seurakunnissa ja julistuksessa usein jo lukkoonlyötyjä ja luutuneita käsityksiä. Mutta mihin silloin lopun ajan Eliaan julistusta enää tarvitaan, jos kaikki tai ainakin lähes kaikki kristittyjen kesken on kohdallaan. Eliaan ääni on Pyhän Hengen ääni. Hän tulee ennen Jeesuksen tuloa “asettamaan kaiken kohdalleen”. Ei hän jumalattomia tule panemaan järjestykseen! Uskovia, kristityn nimeä kantavia hän kutsuu parannukseen! Sehän on samalla rakkauden teko Jumalalta, “ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi” (1 Kr 11:32).
Kuunnelkaa, ystävät, pasuunan ääntä!
Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


 

Ihmisen Poika tulee hetkenä, jota ette aavista!

Tulkintaa Jeesuksen neljästä kuvauksesta uskovien
kahdenlaisesta kohtalosta Mt 24:45 – 25 mukaan
Hänen tulemuksensa yhteydessä


Jeesus kertoi opetuslapsilleen tulemuksestaan, jonka yhteydessä Hänen valittunsa kootaan Hänen eteensä tuomiolle. Tapahtumapaikka oli Öljymäki. Hän kehoitti valvomaan ja olemaan valmiina, koska Hänen omansakaan eivät tiedä eivätkä edes aavista Hänen tulemisensa päivää (Mt 24:42-44). Jatkossa Hän esitti vertaukset uskollisesta ja pahasta palvelijasta (Mt 24:45-51), ymmärtäväisistä ja tyhmistä neitsyistä (Mt 25:1-13), palvelijoille uskotuista leivisköistä (Mt 25:14-30) ja kuvauksen Ihmisen Pojan edessä tapahtuvasta tuomiosta (Mt 25:31-46). Nämä kuvaukset muodostavat kokonaisuuden, jonka kohderyhmänä eivät ole kaikki, vaan ainoastaan Jeesukseen uskovat, kristityn nimeä kantavat ihmiset. Ulkopuolisia ei voida vaatia valvomaan, he eivät ole palvelijan toimessa eikä siten siitä myöskään vastuussa, ei heille ole uskottu leivisköitä eikä heitä voida tuomita sillä mittapuulla, millä uskovat vastuullisina Jeesuksen seuraajina tuomitaan. Jeesuksen kehoitukset valvomiseen ja valmistautumiseen näiden vertausten kautta asettavat meidät ns. kristityt, Jeesuksen seuraajat, hyvin vakavan tosiasian eteen: Jeesuksen tullessa Hän erottelee meidät joko lampaina oikealle tai vuohina vasemmalle puolelleen! Meidän on siis syytä vakavasti tutkia laulun tekijän sanoin elämäämme: “Kumpaan joukkoon kuulunet, molempiin et kuulu et!”

Uskollinen ja paha palvelija. Tässä vertauksessa Jeesus puhuu varoittavan sanan kaikille uskoville ja erityisesti sananpalvelijoille, papeille ja saarnajille. Hän puhuu varoittavasti myös lahkohengessä oleville kristityille, suunnille ja lahkoille, kirkoille ja yhteisöille. Lahkohengen tunnusmerkkejä on, kun sanotaan: Me olemme oikeassa, muut ovat väärässä! Tuomio kuuluu ulkopuolisille, muttei meille, Jeesuksen omille ja Hänen seurakunnalleen! Pyhä Henki ei ole kuitenkaan vain lohdutuksen, vaan myös nuhteen Henki (Ilm 3:19). Lahkohengestä vapaa uskova kuuntelee myös nuhdetta omalle sydämelleen sallien joskus Siinain salamankin itselleen jyrähtää. Hän on valmis tekemään tarvittaessa parannusta matkan varrella vielä vanhoilla päivilläänkin ja muuttamaan mielensä monessa asiassa. Ulkopuolisille sen sijaan hän antaa Vapahtajan kutsuvan äänen evankeliumin julistuksen kautta kuulua suloisesti Siionin vuorelta käsin jopa äänensäkin sopivaksi muuttaen. Vertauksessa Jeesus ei puhu kahdesta eri palvelijasta, vaan yhdestä ja samasta palvelijasta, jolle nämä molemmat mahdollisuudet ovat avoinna. Opetuslapset voivat näin harhautua elämään ilman Jeesuksen tulkitsemaa Jumalan rakkauden käskyä. Siinä tilassa kosketaan Jumalan silmäteriin, joita ovat toiset Jeesukseen uskovat ja erityisesti Hänen “vähimmät veljensä” eli maailman silmissä halpa-arvoiset, mutta vähässä uskolliset Jeesuksen palvelijat. Tällainen on kuin humalatila, missä syödään ja juodaan tämän maailman juopuneiden kanssa. Tämä on todellista valvomattomuutta, sillä siinä on lakattu odottamasta Jeesusta, jonka tullessa kaikki kristityt asetetaan Kristuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitaan sen mukaan mitä he ruumiissaan ollessaan ovat tehneet joko hyvää tai pahaa (2 Kr 5:10).
Sanonta “hakkaa hänet kappaleiksi” voidaan alkutekstin mukaan kirjaimellisen tulkinnan sijaan ymmärtää myös yksioikoisesti, että tällainen uskova erotetaan ja pannaan sivuun paikkaan, missä muutkin ulkokullatut eli tekopyhät ovat. Siellä odotetaan rangaistuksen alaisina muiden jumalattomien kanssa lopullista tuomion päivää (2 Pt 2:9). Tässä vaiheessa “sivuun heitetyt” eivät hyväksy vielä tätä tuomiota, vaan raivoavat Kristusta vastaan itkien ja hammasta purren. Tämä helvetti kestää tuhatvuotisen valtakunnan yli aina valkean valtaistuimen tuomioon saakka (Ilm 20:11-15). Tähän menessä raivo on laannut, sillä Jumala ei olisi oikeudenmukainen, jos Hän tällaisessa mielentilassa hylkäisi lopullisesti ihmisen. Valkean valtaistuimen edessä, jolloin tapahtuu lopullinen ja viimeinen tuomio, vihakin on kuollut! Siinä vaiheessa jokainen ihminen – tulee hän sitten tuomituksi lopulliseen tuhoon, tuliseen järveen, tai vielä hänen nimensä löydetään sittenkin elämän kirjasta ja hän saa tuomionsa vain teoistaan – hyväksyy Jumalan vanhurskaaksi myöskin itseensä kohdistuneessa tuomiossaan, notkistaa polvensa ja tunnustaa “Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (Fl 2:11). Viimeisen tuomion jälkeen ei enää ole olemassa mitään jännitteitä eikä syytöksiä, vaan lepo ja rauha on laskeutunut kaiken luomakunnan ylle, “sillä maa on oleva täynnä Herran kunnian tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren” (Hab 2:14).

Ymmärtäväiset ja tyhmät neitsyet. Kristillistä seurakuntaa, ekkleesiaa, ei tässä vertauksessa vielä verrata morsiameen, kuten Johanneksen ilmestyksessä (Ilm 21). Uskovat ovat häävieraita. Jos tätä ei ymmärretä, vaan ryhdytään etsimään morsianta allegorisesti selitellen milloin mistäkin mielikuvituksen siivittämästä epäoleellisesta sivuseikasta, joudutaan jopa surkuhupaisaan sananselitykseen. Eräskin väitti, että morsian löytyy öisten öljynmyyjien pimeistä kojuista. Yleensäkään vertauksista ei pidä etsiä ja lähteä allegorisesti selittämään kaikkea mahdollista, vaan on kysyttävä sen varsinaista sanomaa. Tässä ei tarvita rikkiviisautta, vaan Jeesuksen sanoman vastaanottamiseen riittää se, mitä osalla morsiustytöistä oli. Ymmärtäväiset (viisaat) osoittivat käyttäytymisellään normaalia todellisuustajua, tervettä maalaisjärkeä ja päättelykykyä. Vertauksen pääajatus on, että on oltava valmis, kun Jeesus tulee. Oleellista ei tässä vertauksessa ole edes valvominen – kaikkihan nukahtivat! – vaan valmistautuminen. Taivasten valtakuntaa ei alkutekstin mukaan verrata tässä kymmeneen morsiustyttöön vaan iloiseen hääjuhlaan. Morsiustytöt edustavat uskovien seurakuntaa, ekklesiaa. He eivät ole mitään morsiamen “hunnunkannattajia” eikä muuta varsinaista morsianta heidän lisäkseen ole edes olemassa eikä tule. Tästä ainoasta Kristuksen seurakunnasta karsiutuu lopullisesti puhdas ja tahraton morsian, kun aika joutuu. Nyt he ovat vielä matkalla ja voivat oman valvomattomuutensa ja lyhytnäköisyytensä vuoksi joutua vaaraan, jopa tuomituksi vuohien joukkoon. Siksi Jeesus kehoittaa kaikkia uskoviaan valmistautumaan oikealla tavalla. Lopullisen valinnan heistä (ei erikseen esimerkiksi juutalaisista, vaan sekä “juutalaisista että kreikkalaisista”, siis kaikista kansoista!) suorittaa Ylkä itse morsiamekseen.

Palvelijoille uskotut leiviskät. Tämäkin vertaus kehoittaa valvomiseen, sillä talon Herra voi tulla millä hetkellä tahansa. Varsinainen perusajatus ei ole kuitenkaan odotus vaan odotusajan palvelutehtävän hoitaminen. Tulee valvoa ja toimia sen tehtävänannon mukaan, mitä kullekin on annettu ottaen samalla huomioon, että Herra voi tulla ja tulee milloin tahansa ja vaatii tilinteon. Uskoville on määrätty selkeä tehtävänanto: “Tämän valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman (= julistaa tiettäväksi) kaikessa maailmassa todistukseksi kaikille kansoille ja sitten tulee loppu” (Mt 24:14). Tehtävän suorittamiseksi itsekullekin on annettu varat, leiviskät, kykynsä mukaan. Tämä “kyky” merkitsee alkutekstin mukaan voimaa (dynamis), voimavaroja annetun tehtävän suorittamiseen. Vastakkain ei vertauksessa ole vain ahkeruus ja laiskuus, vaan riskejä ottava rohkeus ja oman elämän turvaaminen ja varmistaminen. Kolmas palvelija ei ajatellut isäntänsä etua, vaan halusi turvata vain oman nahkansa. Jeesus asetti kuitenkin alttiiksi oman elämänsä ja odottaa sitä myöskin seuraajiltaan. Joka ei uskalla antaa omaa elämäänsä alttiiksi Jumalan asian hyväksi, tulee menettämään sen (Mk 8:34-36). Omaa imagoansa, kunniaansa ja “oikeassaolemistansa” suojeleva uskonnollisuus kuihtuu ja kuolee pois. Kelvoton (= hyödytön akhreion) palvelija tässäkin vertauksessa heitetään ulos pimeyteen eikä hänkään pidä kohteluaan oikeana, vaan itkee sisuaan ja kiristelee hampaitaan. Se on tilapäinen helvetti ja sen päässä häämöttää lopullinen tuho, tulinen järvi. Mutta elämän jatkuvuutta ja toimintaa osoittaa myöskin toisten palvelijoiden kohtalo, kun heille Herransa ilojuhlaan kutsun lisäksi annetaan lisää tehtäviä, koska ovat olleet “vähässä uskollisia”. Tämä osoittaa, että ylösnousemuksen jälkeen tuhatvuotisessa valtakunnassa on yllin kyllin toimintaa ja tehtäviä.

Kristuksen tuomioistuin. Paavali kirjoittaa korinttilaisille (2 Kr 5:10): “Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.” Jeesuksen kuvausta Mt 25:31-46 ei kuitenkaan yleensä ole mielletty tämän tuomion kuvaukseksi. Sitä se kuitenkin on. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tätä väitettä perustella kovinkaan laajasti, mutta eräisiin tähän liittyviin oleellisiin seikkoihin edelläsanotun lisäksi on syytä lyhyesti pysähtyä.
Erityisesti seuraavat asiat on ollut vaikea sovittaa yhteen: Jeesuksen kuvaus (Mt 24:29-44) Ihmisen Pojan julkisesta tulemisesta ja kuinka enkelit kokoavat Hänen valittunsa (j. 31) ja toisaalta Hänen opetuksensa Jh 14:ssä Isän kodista monine asuinsijoineen ja sijan valmistamisesta ja tykönsä ottamisesta, niin myös Paavalin puheet ylöstempaamisesta (1 Ts 4:13-18), antikristuksen ilmestymisestä (2 Ts 2:1ss) ja juutalaisten pelastumisesta (Rm 11:25ss). Lisäksi Ilmestyskirjan kuvaukset edellisiin soviteltuina ovat aiheuttaneet monenlaista spekulointia ja päänvaivaa ja toinen toistaan ihmeellisimpiä selityksiä niin vaivanajasta kuin Jeesuksen salaisesta tulosta ensin omilleen ja sitten julkisesti, jolloin valittujen kokoaminen merkitseekin juutalaisten kokoamista jne. Yhtään aukotonta ja kaikin puolin tyydyttävää selitystä ei vielä ole sattunut eteen!
Yksinkertaisin lähtökohta asian ratkaisulle lienee se, että edellämainitut kuvaukset kaikki puhuvat samasta tapahtumasta tarkastellen asiaa eri näkökulmista. Ne ovat kirjoitetut kehoitukseksi uskoville valvomiseen ja uskon kilvoitteluun pitäen samalla silmien edessä sitä tosiasiaa, että maailman ja ihmiskunnan historian kulkuun tulee vääjäämätön muutos, kun Jumala toteuttaa rutosti Sanansa maan päällä (Rm 9:28). Sensijaan tapahtumien teknisen toteutumisen suhteen itseasiassa ei uskovien pelastumisen kannalta ole mitään suurempaa merkitystä. Sitävastoin se on kyllä omiaan ruokkimaan sielullisten uskovien ja joutilaitten mielikuvitusta. Meitä ei ole kutsuttu “taivaita tähyilemään”, mutta kylläkin “julistamaan valtakunnan evankeliumi tiettäväksi koko maanpiirissä”, kuten alkutekstin mukaan Mt 24:14 tehtävänanto kuuluu. Tiettäväksi julistaminen riittää, käännyttäminen on enempi Jumalan omaa työtä ja riippuu kuulijoiden omasta halusta ottaa sanoma vastaan.
Kun Jeesuksen tulemuksessa “hänen eteensä kootaan (tulevat kootuksi tai kokoontumaan) kaikki kansat”, tästä on päätelty, että todella kaikki ihmiset kootaan Hänen eteensä. Totta onkin, että Matteuksella kaikki kansat tarkoittavat kaikkia ihmisiä, johon siis kuuluvat sekä juutalaiset että eijuutalaiset. Mutta tämä sanonta “kaikki kansat”, panta ta ethnee, esiintyy myös lähetyskäskyssä Mt 28:19, jossa käsketään tekemään opetuslapsiksi panta ta ethnee kaikki kansat. Kuitenkin Raamatun todistuksesta ja käytännön kokemuksesta tiedämme, ettei kaikista ihmisistä koskaan tule Jeesuksen opetuslapsia. Kun Jeesuksen tullessa lähetystyö on kertakaikkisesti tehty loppuun, tarkoittavat Jeesuksen eteen koottavat kansat siten vain uskovia, niitä kutsuttuja ja valittuja, jotka ovat ottaneet sanoman vastaan. Nämä kristityn nimeä kantavat ihmiset – sekä vanhurskaat että väärät kristityt (Jh 5:29)! – ovat nyt seisomassa koko maanpiirin Tuomarin edessä.
Tämä, niinkuin koko Jeesuksen tulemus on julkinen tapahtuma ja Ihmisen Pojan kirkkauden valtaistuin on pilvissä kaikkien nähtävillä. Siinä “toinen otetaan, toinen jätetään” (Mt 24:40s). Tässä Matteuksen kohdassa verbit ovat jatkuvassa aikamuodossa (prees.), mikä merkitsee sitä, että kuten Nooan päivinä, nämä kaksi kristittyjen ryhmää ovat kypsyneet omaan tilaansa odottamaan tuomiotaan. Pellolta, jauhinkivien äärestä, yövuoteelta tai vaikkapa linja-auton kuskipukilta ei siis ketään temmata suoraan ja vain eläviä uskovia, vaan varoittavan pasuunan soidessa Ihmisen Poika lähettää (apostelei) enkelinsä kokoamaan sekä vanhurskaat että väärät kristityt juutalaisia myöten Kristuksen tuomioistuimen eteen. Kun Kuningas sanoo “Tulkaa! minun Isäni siunatut!” Hän itse asiassa alkutekstin mukaan sanoo: Tänne (deute)! Samoin oli Jeesus lihansa päivinä kutsunut seuraansa: Tänne, perääni! (Deute, opisoo muu!) luvaten tehdä heistä ihmisten kalastajia (Mt 4:19). Nyt Isän siunatut silmänräpäyksellisesti kutsutaan pilviin kohtaamaan sitä Herraa, jota he olivat ikävöiden odottaneet. Rakkaudesta Häneen ja Hänen työhönsä he ovat jopa tietämättään huolehtineet Jeesuksen vähäisistä veljistä, noista Jeesuksen halvoista työntekijöistä, joita ei maailman eikä kristikunnankaan silmissä paljon arvosteta, mutta jotka ollen uskollisia vähässä “monta vanurskauteen saattavat” (Dn 12:3). On nimittäin niin, että seurakuntien johtajien ja suurten maailman evankelistain, suurten kirkkojen ja järjestöjen kautta vain mitätön murto-osa ihmisistä pelastuu. Ne eivät myöskään kulje nälkäisinä, janoisina, kodittomina, kehnoissa vaatteissa ja sairaana. Heille sielulliset uskovat kysymättä tarkemmin Herran mielipidettä kantavat kymmenyksensä ja muut lahjansa, niin että esimerkiksi katolinen kirkko on niitä tulvillaan. Sensijaan varsinaisen sielujenvoittamistyön tekevät, kuten äskettäin tehty tutkimuskin osoittaa, yli 90 prosenttisesti maajalassa kulkevat, Herran vähäiset lähettiläät henkilökohtaisen kontaktin kautta. Rakkaus kuljettaa heitä silloinkin, kun nälkä ahdistaa ja kirpputorivaatteet tippuvat päältä ja vainon vihaiset tuulet puhaltavat heidän yllään. Eihän tällaista sakkia kukaan tänäkään päivänä tunnista Jeesuksen seurakunnan varsinaisiksi työntekijöiksi! Kuitenkin Jeesus samaistaa itsensä heihin: “Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut” (Mt 10:40-42). Niin myös Jeesus sanoi Saulus Tarsolaiselle, kun tämä vainosi Jeesuksen omia, että hän oli vainonnut Häntä itseään.
Vasemmalla puolella olevia ei tuomita joidenkin pahojen tekojen, vaan hyvien tekojen laiminlyönnin vuoksi. Jos nämä olisivat kääntymättömiä maailman ihmisiä, tällainen tuomio heitä kohtaan ei olisi eettisesti oikein, mutta tässä onkin kysymys kristityistä, joiden elämästä puuttuu todellinen Kristuksen mielenlaatu ja Hänen Henkensä vaikuttamat hedelmät. He ovat eläneet itsekkäästi omia etujaan ja pyyteitään seuraten itselleen eikä Herralle. Herran seuraamisessa tarvitaan kokosydämisyyttä, mikä nykyisen sakramenttiuskonnollisuuden ja tunnepitoisen ylistyskristillisyyden aikana näyttää käyvän yhä harvinaisemmaksi. Kumpikaan edellämainituista ei nimittäin välttämättä edellytä sen enempi parannuksen tekoa kuin kaidan tien kulkemista ja Herran Sanan tottelemista.
Mutta miten on, voisivatko nämä Jeesuksen vähäiset veljet olla juutalaisia? Ei, sillä Jeesus ei tunnustanut lihallisia veljiään, ei edes äitiään hengellisiksi sukulaisikseen, vaan vain ne, jotka tekevät “Minun taivaallisen Isäni tahdon” (Mt 12:46ss).
Väite, että kansat tuomitaan sen mukaan, miten ne ovat suhtautuneet Israeliin, on nykyään yleisesti uskovien keskuudessa hyväksytty, mutta se ei pidä paikkaansa. Tämä on juutalaisuudesta lähtöisin oleva ajattelutapa, ja siinä on sikäli perää, että Israelin eri sukupolvien aikana oleva valittu jäännös, tosi Jeesukseen uskova Israel, johon myös meidät, eri kansoista olevat uskovat on liitetty, on Jumalan silmäterä. Mutta kukaan juutalainen, sen enempi kuin minkään muunkaan kansan jäsen ei lihallisen syntyperänsä puolesta ole Jumalan silmissä erityisasemassa. Jumala rakastaa yhtälailla kaikkia ja vetää puoleensa armosta. Tämä tapahtuu siinä tarkoituksessa, että heistä tulisi Jeesuksen uskon kautta Hänen lapsiaan. Heitä Hän sitten vartioi kuin paimen laumaansa. Nykyinen Israel-ystävyys uskottelee valitettavasti israelilaisille väärää valitun kansan erityisaseman tuomaa rauhaa. Tosi valittu kansa, Israel, jossa Jumala itse taistelee vaikuttaen tahtomista ja tekemistä, muodostuu Israelin jäännöksestä ja uskoon tulleista pakanoista. Tässä mielessä vanhaa Israelia ei ole koskaan hylätty eikä Israelin valinta ole siirtynyt millekään kirkolle, vaan tosi Israel on aina kautta historiansa ollut olemassa vähäisenä jäännöksenä taistellen Jumalan taisteluja. Tähän Israeliin uskoontulleet pakanat, kuten edellä mainittiin ovat liitetyt täysivaltaisina ja saman arvoisina Jumalan lapsina. Kun nämä rajanvedot eivät ole tämän päivän kristityille ollenkaan selviä, ei ole ihme, että heidän mielikuvissaan lihallinen juutalainen on Jumalan silmäterä, mutta elävässä uskossa olevaa ei noteerata miksikään, vaikka Jeesus tuomiollaan arvioi nimenomaan heihin kohdistuneet asennoitumiset ratkaisevaksi näytöksi, mihin joukkoon uskova lopulta joutuu.
Tässä yhteydessä on syytä lyhyesti pysähtyä kysymykseen juutalaisten lopullisesta pelastumisesta. Paavali puhuu Rm 11:25ss salaisuudesta, miten koko Israel pelastuu. Näiden jakeiden sanoma on tulkittu yleensä niin, että kun pakanain täysi luku on tullut sisälle, senjälkeen vasta koko Israel pelastuu, mutta sitä ennen vain muutamia. Mutta Paavalin viesti näistä jakeista voidaan perustellusti lukea toisinkin! Jakeessa 26 sanotaan: “ja niin kaikki Israel on pelastuva”.Sana “niin” (huutoos) merkitys on täten, siten, niin. Paavali siis tässä kertoo, miten Israel pelastuu pakanain uskoontulon ohessa! Paavalin viittaaman Israelin pelastumisen salaisuus on siinä, että kun jokaisen sukupolven aikana Israelin jumalattoman osan paatumuksen aikana pakanoita tulee uskoon ja liitetään näin tosi Israeliin, niin siten, sillä tavoin pakanoiden täyttäessä oman paikkansa ja osuutensa pelastuksessa, siinä ohessa Israelin jäännös ja sitä myötä, siten koko Israel (= uskovat kaikista kansoista mukaanluettuna Israelin uskovat) pelastuu.
Kun Jeesus tulee, senjälkeen eivät enää edes israelilaiset jää tänne lähetystyötä tekemään, vaan alkaa uusi aikakausi, tuhatvuotinen valtakunta, jonka aikana alistetaan kaikki viholliset Jeesuksen jalkojen alle ja vanha, synnin turmelema, mutta silti Jumalan luoma maailma lopullisesti käy läpi uudestisyntymisen prosessin. Tätä kautta sijaan astuu uusi taivas ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu.
Jumala ei ole luomistyössään missään vaiheessa, ei edes syntiinlankeemuksen yhteydessä epäonnistunut. Hän on jo alussa luodessaan maailman nähnyt työnsä “sangen hyväksi” (1 Ms 1:31). Kun Hän saattaa luomistyönsä prosessin lopulliseen päätökseen, meidän Jeesukseen uskovien tulisi jo viimeinkin herätä näkemään tämä luomistyön valmiiksitulemisen tähtäyspiste, ettemme enää tunnepainotteisesti puhuisi vain “taivaan kodista”, jonne kerran täältä synnin maasta pääsemme jättäen samalla tämän jumalattoman maailman jatkamaan kulkuaan, ikäänkuin sille ei koskaan muutosta tulekaan tapahtumaan! Jeesuksen tulemuksen realistinen odotus merkitsee sitä, että tämä synnin maa tulee pesemään lopullisesti kasvonsa, muuttumaan uudeksi lopullisesti tulen kautta. Me todella odotamme tänne maan päälle uutta taivasta ja uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Meitä ei ole kutsuttu rintamakarkureiksi, jotka lähdemme lipettiin heti, kun siihen avautuu mahdollisuus. Etkö kuule ja kuuntele koko luomakunnan huokausta, kuinka se odottaa “Jumalan lasten ilmestymistä” (Rm 8:19) – ja huomaa! ei taivaaseen vaan tänne maan päälle!
Siksi onkin tässä lopuksi todettava, että Jeesuksen puhe Jh 14:ssä on tulkittava toisin, kuin se yleensä on tulkittu. Jeesus siinä puhuu Isän talosta (oikos), jossa on monta asuinsijaa. Kun opetuslapset ovat murheissaan Jeesuksen poismenosta, tämä huomautus tarkoittaa, että Isällä on suuressa, maailmankaikkeuden käsittävässä talossaan monta “huonetta”, missä Hänet ja Jeesus voidaan kohdata henkilökohtaisesti. Opetuslasten ei siksi tarvitse olla kovinkaan huolissaan ja murheissaan. Kun Jeesus arvoituksellisesti sanoo menevänsä valmistamaan sijaa (topos paikka), ei Hän toki tarkoittanut, että taivaassa tarvitsee tehdä vähän remonttia, että sinne opetuslapsetkin pääsisivät! Tämän sijan, paikan, jonne Isä ja Jumalan Poika voivat Henkensä kautta tulla asumaan, Jeesus valmisti syntisen ihmisen sydämeen, sovittamalla omalla kuolemallaan hänet ristillä. Kun Jeesus sanoi tulevansa takaisin ja ottavansa heidät tykönsä, ei Hän tarkoittanut tulevansa hakemaan heitä taivaaseen, vaan että Hän täällä jo ennen ruumiimme lunastusta kutsuu Henkensä välityksellä luokseen, tykönsä, niinkuin Hän lihansa päivinä kutsui tykönsä vuorella ketkä tahtoi, “olemaan kanssansa” (Mk 3:13s).
Tässä on todellinen evankeliumi nykyajan rääkkääntyneelle ja “ainoan oikean seurakunnan” perässä juoksevalle ihmiselle. Hänen ei tarvitse löytää parempaa “paikkaa” ja hengellistä kotia, sillä Herra Jeesus seisoo hänen sydämensä ovella kolkuttamassa (Ilm 3:20) eikä tarvitse muuta kuin avata, niin Hän astuu siihen paikkaan, sijaan, minkä Hän omalla verellään on itselleen ja asunnokseen ostanut. Senjälkeen sitten sopii jatkaa matkaa toistenkin luo Sanan ääreen ja kokemaan Hengen yhteyttä toisten uskovien kanssa.
Pankaamme uskonelämässämme asiat oikeaan järjestykseen, kun vielä aikaa hiukan on jäljellä. “Päivä on jo kääntymässä iltaan!” (Lk 24:29)
Reino Marjakangas

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


 

Kristillinen vai pakanallinen joulu?


Vanhassa Testamentissa on monia ennustuksia Jeesuksen syntymästä. Uuden Testamentin puolella löytyvät Matteuksen ja Luukkaan yksityiskohtaiset kertomukset jouluajan tapahtumista. Tästä huolimatta emme silti tiedä Jeesuksen syntymän tarkkaa aikaa.

Jeesuksen syntymävuoden kykenemme määrittämään melko tarkasti (7-4 eKr), mutta varsinaisen vuodenajan kuin myös itse joulunvieton suhteen on monenlaisia käsityksiä. Jehovan todistajat tunnetusti torjuvat joulunvieton kokonaan, mutta vastaavaa mieltä ja käsitystä löytyy nykyään monista jopa ns. herätyskristillisistä piireistä. Adventistien jouluajan erikoisnumerossa Nykyaika (1997) Libanonissa asuva teol.tri Kai Arasola torjuu joulukuun varmimpana kuukautena, milloin Jeesus ei ainakaan ole syntynyt! Israel-Apu Ry:n toiminnanjohtaja Keijo Lindeman kirjassaan Apostolinen seurakunta ja antikristuksen eksytys päätyy kannattamaan vanhatestamentillisia juhla-aikoja, joista lehtimajanjuhla on hänen mielestään Messiaan syntymäjuhla. Varsinainen kristittyjen joulu on pakanallista alkuperää ja hän menee jopa niin pitkälle, että sanoo joulun, niinkuin muunkin ns. kristillisen juhlajärjestelmän olevan “suuri kauhistus Herran edessä”. “Herra ei salli pakanuuden turmeleman kristinuskon pakanallista alkuperää olevine jouluineen ja muine juhlineen vallita ikuisesti maan päällä” (ss. 272-273). Lindemanin mielestä kristikunnassa ei ole “yhtäkään juhlaa, joka ajan ja viettotavan suhteen olisi täysin raamatullinen” (s. 262). Meneepä Lindeman niinkin pitkälle, että sanoo kristikunnan liian kauan pyrkineen “vastoin Raamattua irroittamaan juutalaiset juuristaan ja pakkokäännyttämään heidät joulukinkkujeesuksen uskoon” (kirje 27.8.1996).
Tällaiset äärimielipiteet ovat omiaan saamaan suurta hämmennystä aikaan ja suuri osa sellaisistakin kristityn nimeä kantavista ja erityisesti lapsiperheistä, jotka haluavat ottaa vakavasti Raamatun opetukset ja noudattaa niitä, viettävät joulua ja nauttivat jouluruokia huonolla omallatunnolla. Levollinen joulurauha on silloin tietysti tipotiessään. Siksi on syytä linjata eräitä asioita uudestaan ja oikaista sellaisia käsityksiä, jotka tosiasioitten valossa voidaan osoittaa virheellisiksi ja vääriksi. Hyödynnän tässä kirjoituksessa yleisiä kirkkohistoriallisia tietoja ja erästä tri A Holmion (USA) kirjoitusta Joulujuhlan synty.

Mihin aikaan vuodesta Jeesus syntyi?
Vanhin yritys määritellä Jeesuksen syntymäpäivä on eräässä Teofilus Antiokialaisen teoksen säilyneessä katkelmassa noin vuodelta 175. Hän mainitsee Vapahtajan syntyneen joulukuun 25. päivänä. Tämä oli nimenomaan historiallinen määrittely noin 100 vuotta Jeesuksen ajan jälkeen, eli suhteellisen tuore sen ajan tietojen valossa. Olihan Teofilus alkuseurakunnan piirissä syntyneen syyrialaisen, ns. antiokialaisen koulukunnan edustaja. Nämä olivat hylänneet allegorisen Raamatun tulkinnan ja pyrkivät historialliseen. Parisenkymmentä vuotta Teofiluksen jälkeen Klemens Aleksandrialainen, aleksandrialaisen koulukunnan edustaja (he taas pyrkivät yhdistämään kristillisen teologian ja kreikkalaisen filosofian, muita edustajia mm. Origenees ja Athanasios, uskontunnustuksen tekijä), kertoo siitä mielipiteiden erosta, mikä Jeesuksen syntymäpäivän suhteen vallitsi kirkonmiesten riveissä. Toiset kannattivat toukokuun 20. päivää, toiset huhtikuun 19. ja 20. päivää, jotkut taas joulukuun 25. päivää, kun Klemens puolestaan oli marraskuun 17. päivän kannalla. Etenkin itämaisen kirkon piirissä vakiintui käsitys, että Jeesus olisi syntynyt tammikuun 6. päivänä eli loppiaisena, joka myöhemmin tuli myös hänen kastepäiväkseen. Arveltiin näet oikeaksi ajatella, että Herran maallinen ja hengellinen syntyminen olivat tapahtuneet saman päivän kohdalla.

25.12. vakiintui vainojen alla – ei keisarin mahtikäskyllä!
Joulukuun 25. päivän valitsemiseen Vapahtajan syntymäpäiväksi vaikutti ratkaisevalla tavalla roomalainen Hippolytos, joka oli Ostian piispana ja kuoli pakanoiden pahoinpitelemänä 235 tai sen jälkeisenä vuotena ollessaan karkoitettuna Sardinian saarelle. Hippolytos, jolla on ansioita kristillisen kalenterin luomisessa, oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jeesuksen sikiämisestä Pyhästä Hengestä hänen ristinkuolemaansa oli tarkalleen 33 vuotta. Kumpikin oli tapahtunut maaliskuun 25. päivänä. Yhdeksän kuukautta tuosta päivästä on joulukuun 25. päivä. Hippolytos esittää nämä laskelmat selityksessään Dan 4:23:een. Hänen Danielin kirjan kommentaarinsa on vanhin säilynyt raamatunselitysteos. Länsimailla tuli tämä katsantokanta vallitsevaksi; ja Idän kirkko seurasi vähitellen perässä, ei kuitenkaan yksimielisesti, sillä Armenian kirkko katsoo yhä vieläkin tammikuun 6. päivän Jeesuksen syntymäpäiväksi. Erityisen huomionarvoista tässä on se, että joulukuun 25. päivän vakiintuessa Jeesuksen syntymäpäiväksi, se tapahtui aikana, jolloin Hänen seurakuntansa vielä oli ahdistettu ja vainojen alla. Ei pidä siis mitenkään paikkaansa, että tämä ajanmäärittely olisi myöhemmin tapahtunut esimerkiksi jonkun keisarin mahtikäskyllä.

Joulukuiset olosuhteet Beetlehemissä
Mitä sitten on sanottava väitteeseen, ettei Jeesus voinut syntyä talviaikaan eli siis joulukuussa, koska “talvella ei matkustettu eikä pidetty lampaita laitumella” ja “äkkiä puhkeavien myrskyjen voima ja kesto tekee ulkona yöpymisen mahdottomaksi” (Arasola). Evankelista Luukas jättää kertomuksessaan ennen Jeesuksen syntymistä vapaaksi noin puolen vuoden jakson, jonka kuluessa matka Betlehemiin saattoi tapahtua. Verollepano oli pitempiaikainen toimitus, missä ensin tapahtui “henkikirjoitus” kotipaikkakunnan mukaan ja myöhemmin vasta varsinainen veron määritys ja maksu. Mahdollisella tilapäisellä “työkomennuksella” Nasaretissa ollut rakentaja Joosef saattoi tulla kihlattunsa kanssa kotikaupunkiinsa Betlehemiin sukunsa luo jo viikkoja tai jopa kuukausia aikaisemmin, sillä Luukas sanoo “heidän siellä ollessaan” tulleen Marian synnyttämisen ajan. He olivat Betlehemissä vielä 40 päivää Jeesuksen syntymän jälkeenkin, joten mistään tilapäisestä kyläilystä sukulaisissa ei ollut kysymys. Vasta myöhemmin olosuhteiden pakosta kotikaupungiksi tuli Nasaret. Lampaiden laitumella pidosta ja sääolosuhteista antaa asiantuntevasti seikkaperäisen kuvauksen Pyhässä maassa syntynyt ja Betlehemissä vuosisadan vaihteen tienoilla pitkään asunut saksalainen jumaluusoppinut Ludvig Schneller kirjassaan Tunnetko pyhää maata (Gummerus 1912). Hän kertoo paimenien, jotka tähän päivään saakka paimentavat lammas- ja vuohilaumojaan, olevan beduiinien kaltaisia, jotka eivät milloinkaan asu huoneissa. Jouluna hän sanoo poimineensa ensimmäiset orvokit eikä aurinkovarjo koko talvena joutanut talvisäilöön. Eräänä joulukuun päivänä hän kertoo nähneensä siellä kuusi vuohi- ja lammaslaumaa yhtäaikaa. “Paimenet pitävät tästä seudusta erityisesti talvellakin, sillä vuoren rinteellä on siellä lauhkeampi ilmanala selvään huomattavissa.”... “Kuitenkin ovat yöt marraskuusta huhtikuuhun usein jotenkin kylmät, niin että paimenet luonnollisesti etsivät lämpöisen suojapaikan. Ei siten, että karjansa kanssa pitäisivät talvea varsinaisissa talleissa, sillä semmoisia ei maassa kukaan rakenna.”

Jeesus syntyi Joosefin suvun majaan – ei majataloon!
Maja, missä Jeesus syntyi, ei ollut mikään majatalo, vaan Joosefin suvun asunto, jossa saattoi samassa huoneessa asua neljäkin perhettä ja sen lisäksi sen toisessa osassa joitakin eläimiä. Synnyttämisen aika ei tullut Marialle yllättäen, sillä hänellä oli valmiina puhtaat kapalot vauvalle, joka pantiin seimeen, sinänsä erittäin sopivaan ja puhtaaseen paikkaan, kun ei ollut “muuta sijaa majassa”. Mitkään olosuhteisiin liittyvät seikat eivät siis estä meitä ajattelemasta nimenomaan joulukuuta Jeesuksen syntymäkuukaudeksi. Ajankohta on lisäksi teologisestikin hyvin perusteltavissa, sillä mikä onkaan sopivampi kuin juuri vuoden pimein aika, jolloin “meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta” (Lk 1:79).

Milloin varsinainen joulujuhlan vietto alkoi?
Edellä selostettujen keskustelujen aikana Vapahtajan syntymän ajasta ei vielä puhuttu mitään joulusta eli Jeesuksen syntymän juhlasta. Jeesuksen syntymäajan määrittelyyn ja varsinaiseen joulun vieton viralliseen alkamiseen liittyvät historialliset tiedot tulee siis erottaa toisistaan. Ensimmäisen kerran mainitaan joulun viettäminen kristillisenä juhlana eräässä roomalaisessa kalenterissa vuodelta 336, jolloin siis voimme varmuudella sanoa joulua ensimmäisen kerran vietetyn. Tapa levisi nopeasti. Oli luonnollista, että joulua ruvettiin ensinnä viettämään länsimailla. Siellä näet kiinnitettiin suurempaa huomiota myöskin Jeesuksen inhimilliseen puoleen, kun taas kreikkalaisessa maailmassa oltiin taipuvaisia sivuuttamaan historiallinen Jeesus ja panemaan pääpaino kirkastetulle Kristukselle. Jeesuksen kaste, jonka yhteydessä Jumala tunnusti hänet rakkaaksi Pojakseen, oli itämaisen kirkon ajattelussa näin ollen paljon tärkeämpi tapahtuma kuin hänen ruumiillinen syntymisensä. Paljon hitaammin kuin länsimailla tuli joulukuun 25. päivä suureksi kirkolliseksi juhlapäiväksi itämailla ja yleensä siellä, missä seurattiin kreikkalaisen kirkon järjestystä. Jo niin varhain kuin vuonna 400 julkaistiin Roomassa keisarillinen määräys, että teatterit oli pidettävä suljettuina pääsiäisen ja loppiaisen ohella myöskin joulupäivänä. Mutta vasta vuonna 534 säädetty laki määräsi joulupäivän viralliseksi juhlapäiväksi kautta valtakunnan.

Onko joululla pakanalliset juuret?
Kirjallisuudessa toistuu usein käsitys,että joulun viettäminen olisi syntynyt pakanallisista saturnaalia- ja brumaalia- (talvipäivän seisaus) juhlista. Saturnaaliaa roomalaiset viettivät 17-23.12 ja brumaliaa 25.12 iloiten meluisalla tavalla auringon voitosta ja päivien pitenemisestä. Vapahtajan syntymäpäivän osuminen yhteen brumalian kanssa on kuitenkin enempi sattumaa. Pakanallisen Rooman kalenteri oli niin täynnä kaikenlaisia juhlia ja jumalien päiviä, että niiden karttaminen olisi jättänyt kovin vähän tilaa kristillisen kirkkovuoden lukuisille suuremmille ja pienemmille juhlapäiville. Lisäksi on muistettava, kuten edellä olemme todenneet, että joulukuun 25. päivän vakiintuessa Jeesuksen syntymäpäiväksi hänen seurakuntansa oli vielä ahdistettu ja vainottu, joten sillä oli suhteellisen vähän yhteistä tämän maailman menojen kanssa. Toisaalta on aivan turha menneisyydestä, jopa muinaisesta Baabelista etsiä joulun tai sen tapojen pakanallisia juuria ja uskoa ikäänkuin johonkin pakananalliseen suksessioon (seuraanto) samaan tapaan kuin uskotaan apostoliseen suksessioon katolisessa ja nykyään jo luterilaisessakin kirkossa. Kyllä ihmiset jokaisen sukupolven aikana ovat osanneet ja osaavat keksiä ja tehdä toinen toistaan jumalattomampia rituaaleja ja tekoja tietämättä mitään menneitten sukupolvien tavoista aivan samoin kuin elävät Jeesukseen uskovat ihmiset ovat aina kokeneet siunauksia, juoneet taivaan kastetta ja saaneet palvelutehtäviä Jumalalta ilman apostolisen kättenpäällepanemisen ketjun osallisuutta. Pakanuuden juuriksi riittää ihmisen läpikotainen turmelus. Niin myös apostolisen siunauksen saamiseksi riittää Jeesuksen sovitusteko ristillä, – ei siihen asiaan piispojen siunauksia ja kätten päällepanemisia tarvita!

Voiko kristitty viettää joulua hyvällä omalla tunnolla?
Todettakoon, että em.Lindemanin kirja, jota monet kristityt näyttävät pitävän kristillisen vaelluksen ja tiedon ja erityisesti messiaanisten juutalaisten uskonkäsityksiin ohjaavana käsikirjana, sisältää hyvin paljon eriarvoista lähdeaineistoa, muinaisitämaisia ja kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyviä epähistoriallisia uskomuksia ja jumalaistaruja, gnostilaisia taruja, jotka kristikunta jo alkuvaiheessaan on hylännyt epäaitoina ja väärinä ja jättänyt ne Raamatun kaanonin ulkopuolelle. Lisäksi kirja sisältää ja kirjan tekijä on omaksunut paljon juutalaiskristittyjen eli ns. messiaanisten juutalaisten keskuudessa esiintyviä käsityksiä, jotka saavat voimansa, ei suinkaan suoraan Raamatusta, vaan Vanhan ja Uuden Testamentin väliin sijoittuvasta juutalaisuudesta ja erityisesti farisealaisuudesta, jota ei missään mainita VT:ssa, mutta jota Jeesus piti vääränä oppina taistellen sitä vastaan VT:n sanalla.
On paljon tällaisia, Talmudin järjestymättömästä “suuresta merestä” kritiikittömästi ongittuja juutalaisia juuria, jotka eivät missään tapauksessa kelpaa Jumalan seurakunnan ohjeiksi ja esikuviksi. Kun tällainen eriarvoinen aineisto asetetaan jopa usein historiallisen totuuden nimissä kritiikittömästi samalle lähtöviivalle Raamatun aineiston kanssa, ei ole ihme, että esimerkiksi jouluaiheesta Lindemanin kirjassa on syntynyt sellainen “kartanokeitos”, todellinen “joulusatu”, ettei sitä mitenkään voi ottaa vakavasti. Tällä en tietenkään halua asettaa kirjoittajan vilpittömyyttä kyseenalaiseksi, mutta monet johtopäätökset, joihin hän on kirjassaan päätynyt, vievät ohi Raamatun ilmoituksen itsevalitun jumalanpalveluksen tielle. Kun hän kaiken kukkuraksi epäsuorasti väittää kristikunnassa opetetun jotain “joulukinkkujeesuksen” uskoa, johon juutalaisia on pakkokäännytetty, on tällainen kielenkäyttö äärimmäisen epähienoa ja väärän todistuksen antavaa. Suureksi häpeäksi juutalaisia on kyllä pakkokäännytetty historian aikana, mutta tokko kaikkein maallistuneintakaan kristinuskon sisältöä voi silti luonnehtia “joulukinkkujeesuksen” uskoksi! En ole koskaan kuullut, että kristikunnan lahkoutuneimmissakaan piireissä olisi koskaan sikauhreja toimitettu saatikka sikaa millään tavalla palvottu ja uskottu liittyneenä Jeesuksen uskoon. Jos joulukinkku, johon Luoja itse on erittäin hyvän makuaromin asettanut, on vanhastaan erityisesti täällä Pohjolassa nostettu ja nostetaan joulun juhlapöytään, voidaan siinä nähdä toteutuvan lehtimajanjuhlan viettoon annettu Raamatun neuvo: “Menkää ja syökää rasvaisia ruokia ja juokaa makeita juomia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei ole mitään valmistettuna, sillä tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme. Ja älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne” (Neh 8:10).

Onko kinkun syönti syntiä?
Sian ja monien muiden eläinten saastaisuutta ja syöntikieltoa Jumala ei tarkoittanut pysyväksi, vaan tilapäiseksi. Se oli myös esikuvallista siitä, mistä Jumala puhui Pietarille nahkuri Simonin talon katolla, kun tämä taivaasta lasketun purjekankaan sisällä näki muiden saastaisten eläinten joukossa varmaan siankin röhkivän ja sai kehoituksen: “Nouse, Pietari, teurasta ja syö”. Kun tämä kauhistuneena kieltäytyi, kuuli hän sanat: “Minkä Jumala on puhdistanut, älä sinä sitä sano epäpyhäksi” (Apt 10:15ss). Esikuvallinen opetus oli siinä, että aivan samoin kuin saastaisetkin eläimet kelpaavat silloin ravinnoksi, kun Jumala ne on puhdistanut, samoin ei ketään ihmistä saanut sanoa epäpyhäksi eikä saastaiseksi, vaan jos kääntyy, hän on Jumalalle otollinen. Ja minkä vuoksi? Koska Jumala on niin rakastanut maailmaa, että antoi ainokaisen Poikansa.
Siksi edellämainitusta syystä allekirjoittanutkin jouluna aina kun se on mahdollista, nostaa joulukinkun pöytään, leikkaa paksun siivun jos toisenkin lautaselle, ristii kätensä kyynärpäitä myöten ja kiittää Joulun Herraa siitä, että Hän syntyi ihmiseksi ja mahdollisti minullekin, syntisaastaisuuteen sidotulle ja tuomitulle ihmiselle täydellisen irtipääsyn ja puhdistuksen Hänen veressään. Pois lihan pyhitys ja väärä hurskastelu! Terveyssyistä voi sitten joulun jälkeen itsekukin paastota sianlihasta vaikka kokonaisen vuoden, vaikkapa seuraavaan jouluun saakka, jos haluja riittää.

Mitä voimme tehdä joulun pakanallistumista vastaan?
“Ja kaikki kansa meni, söi ja joi, lähetti maistiaisia ja vietti suurta ilojuhlaa, sillä he olivat ymmärtäneet, mitä heille oli julistettu” (Neh 8:12). Mikäli mekin olemme ymmärtäneet tämän jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan liittyvän hengellisen sanoman, voimme muinaisten israelilaisten tavoin menetellä samoin. Ja kun näemme joulun viettoon, kuten muittenkin kristillisten juhlien, esim. pääsiäisen yhteyteen pesiytyneen paljon pakanallisia ja jopa arveluttavia piirteitä, sitä suuremmalla syyllä meidän tulee näitä juhlia viettää ja antaa selkeä kristillinen todistus niiden hengellisestä sisällöstä. Meidät on kutsuttu valloittamaan maata eikä luovuttamaan niitä reviirejä, jotka kuuluvat Kristukselle. Jos joulumme on pakanallistunut, syy ei ole jumalattomissa, vaan meissä kristityn nimeä kantavissa, jotka olemme antaneet kristillisen todistuksemme väljähtyä ja täyttäneet oman joulumme kaikenkarvaisilla tontuilla ja muilla maahisilla pukkeineen, niin että itse syntymäpäiväsankari ei kelpaa usein edes kuokkavieraaksi omiin juhliinsa. Allekirjoittanut lomautti tontut ja pukit edellämainitusta syystä jo lähes 40 vuotta sitten oman perheen joulunvietosta. Ja siellä “lomalla” ovat pysyneet! Lahjoja on silti annettu ja saatu, kuusen tuoksusta nautittu ja todellista joulutunnelmaa koettu. Onhan itse Joulun Herra saanut sijaa joulunvietossamme sillä kunniapaikalla, mikä Hänelle kuuluu.
Reino Marjakangas

Teille, jotka pelkäätte minun nimeäni,
on nouseva pelastuksen aurinko,
ja te parannutte sen siipien alla.
Te astutte ulos,
hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.
Mal 3:20

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


Piirteitä seurakunasta

Onko yhdellä paikkakunnalla vain yksi seurakunta? Kiinalainen lähetyssaarnaaja ja kirjailija Watchman Nee on käsitellyt ansiokkaasti seurakunta-asiaa kirjassaan Apostolinen lähetystyö. Hänen näkemyksensä on saanut paljon jalansijaa varsinkin ns. vapaitten seurakuntien opetuksessa ja käytännössä. Watchman Neen mainittua kirjaa monet käyttävät vielä tänäkin päivänä vastoin hänen toivomustaan “käsikirjana” työssään, vaikka Nee itse sanoi pelkäävänsä näitä enemmän kuin niitä, jotka ottavat hänen kirjansa maalitaulukseen! Mainitussa kirjassaan Nee selvittää universaalisen seurakunnan ja paikallisseurakunnan välistä eroa ja lausuu käsityksen, että yhdellä paikkakunnalla ei voi olla muuta kuin yksi raamatullinen seurakunta, eikä se voi olla suurempi eikä pienempi kuin paikkakunta. Tässä hän kuitenkin mielestäni erehtyy. Tällöinhän meillä Suomessa olisi vain yksi selkeästi paikkakuntarajainen seurakuntajärjestelmä ja sehän löytyy luterilaisesta kirkosta! Näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole.
Kristuksella on vain yksi maailmanlaajuinen, universaalinen seurakunta, mutta se tulee näkyväksi ja ilmi kaikkialla siellä, missä “kaksi tai kolme kokoontuu” Hänen nimeensä. Jokaisessa kodissa samalla paikkakunnalla kokoontuvan uskovien ryhmän tilaisuudessa tulee seurakunta paikallisseurakuntana näkyviin. Toiminnan laajetessa tällainen paikallinen seurakunta voi järjestellä Raamatun mallin mukaisesti toimintaansa ainoana tähtäyspisteenä huolehtia evankeliumin julistamisesta ja eteenpäinviemisestä sekä uskovien keskinäisestä kokoontumisesta. Seurakunnan “virkailijat” eivät ole itsetarkoitus, vaan niiden tulee olla vain ja ainoastaan tarpeen sanelemia edellämainittua tehtävän suorittamista varten. Näitä paikallisseurakuntia voi olla vaikka joka korttelissa! Mielenkiintoisen esimerkin antaa juutalainen synagoogalaitos, joka on todennäköisesti Mooseksen ajoilta ja jumalallista alkuperää. Jerusalemissa oli Jeesuksen aikana 480 synagoogaa ja jokainen näistä tunnusti yhden ainoan Jumalan huoneen, temppelin arvovallan ja tehtävän! Siinä olisi meille riitaisille ja suvaitsemattomille kristityille kovastikin ajattelemisen aihetta!
UT.ssa, varsinkin Timoteus- ja Tiitus-kirjeissä kulkee kaksi järjestelmää rinnakkain. Toisessa edellytetään, että seurakuntaa johtaa kaitsija (episkopos) apulaisineen (diakonos) ja toisessa taas, että seurakuntaa johtavat vanhemmat (presbyteros). Näillä molemmilla hallintosysteemeillä oli alkuseurakunnassa olemassaolon oikeus ja näille johtohenkilöille annetut ohjeet soveltuvat kumpaankin yhtä hyvin. Alkuseurakunnissa vallitsi siis tehtävien, “virkojen”, moneus (pluralismi) eikä niinkuin nykyään, että yksi pastori, piispa, kirkkoneuvosto, vanhemmistokolleegio johtavat, ja muut tottelevat!
Kaitsijasysteemi soveltui enempi kreikkalais-roomalaiseen yhteiskuntaan, missä kaitsijalla eli piispalla tarkoitettiin yksinkertaisesti hyvin maallisia virkailijoita, päällekatsojia jopa poliiseja, jotka pitivät järjestystä yllä ja edustivat ryhmää ulospäin. Käytännön miehenä esimerkiksi Paavali näyttää suosineen tätä järjestelmää. Vanhemmistosysteemi oli juutalaiskristillisten seurakuntien omaksuma suoraan juutalaisesta synagoogalaitoksesta, missä vanhat, arvovaltaiset ja edustuskykyiset miehet koottiin neuvostoksi, joka johti synagoogaa. Meillä esim. evlutkirkossa on päällimmäisenä kaitsijasysteemi ja helluntaiherätyksessä vanhemmistosysteemi. Molemmissa on kuitenkin aineksia molemmista ja esimerkiksi helluntaiherätys on hyvää vauhtia kehittymässä piispalliseksi kirkoksi ja sen saarnaajat enenevässä määrin ovat omaksuneet esim. pastoritittelin. Historiallisella väistämättömyydellä siellä seuraava askel tulee olemaan piispan valitseminen! RM
Seurakunta-asiaa enemmän lehden seur. numerossa.

 

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


© Copyright Lähetyspalvelu - Mission Service ry