Suuhusi Pasuuna


NUMERO 8 (1/2001)

Lehden etusivulle * lehti 1 lehti 2 lehti 3 lehti 4 lehti 5 lehti 6 lehti 7 lehti 8 lehti 9 lehti 10

·         Reino Marjakangas: Pasuunan ääniä Siionista
– Vinksahtanutta henkien koettelemista!
– Ihmisen saatanallinen luovuus
– Ihminen ei ole mekaanisesti “henkien” käytettävissä oleva tuohitorvi!
– Mitä “henkiä” käsketään koettelemaan?
– Väärä käännös henkien koettelemisen pohjana!
– Mitä “lihaksi tuleminen” merkitsee?
– Hengen manifestaatio
– Ero henkilahjojen ja konkreettien armo- ja voimavaikutusten ja palvelutehtävien välillä
– Ero “luonnonlahjojen” ja armovaikutusten välillä
– Palvelutehtävän kolmitahoinen armoitus
– Miten henget koetellaan?
– Henkien erottamisen kykylahja ja totuuden arviointi

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


Pääkirjoitus: Kutsu taisteluun totuuden puolesta

“Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille ” (Ilm 2-3).

Jokaista Ilmestyskirjan seurakuntaa kehoitettiin kuulemaan Hengen puhetta. Tämä Hengen “kuuleminen” on yhteydessä tekemisen kanssa. “Jolla on korvat” merkitsee tietenkin sitä, että ilman kehoitustakin kuulevan korvan omaava kuulee puheen, mutta Hengen ja Sanan “kuuleminen” tarkoittaa enemmän: se tapahtuu ajattelun tasolla, jolloin sanoma ymmärretään ja josta seuraa sanoman kuuliainen vaarinottaminen ja noudattaminen. Jokaiselle seurakunnalle annettiin myös ehto luvatun saavuttamiseen: heidän tuli “voittaa”! Tämä merkitsee käynnissä olevaa sotaa, jota tulee käydä kuunnellen ja noudattaen “sodan johdon”, Sotajoukkojen Jumalan ohjeita. Jos niitä ei kuunnella, sota hävitään.

Henki nuhteli kaikkia seurakuntia ja erityisesti näiden seurakuntien johtoa. Kaikkien oli ojentauduttava joissakin asioissa. Silloin luvattiin voitto. On hämmästyttävää, kuinka tämän päivän eri seurakunnissa ja hengellisissä yhteisöissä tätä tosiasiaa ei haluta nähdä. Liikkeiden johtajat, pastorit, saarnaajat ja yksityiset uskovaiset ovat herkkänahkaisia arvostelulle välittämättä siitä, miltä suunnalta arvostelu tulee.

Jos on väärää ja repivää arvostelua, on olemassa myös Hengen nuhtelua, jota ei sovi ohittaa. On jämähdetty lujasti paikoilleen eikä missään asioissa kestetä kehoitusta tarkistaa suuntaa. Se on suorastaan yhteisesti hyväksytyn “kristittyjen yhteysetiketin” rikkomista, jos joku uskaltaa ryhtyä arvostelemaan ja “haukkumaan” ääneen juuri “meitä, sillä mehän olemme oikeassa ja muut väärässä!” Ei saisi kyseenalaistaa toimintaa, ei paljastaa harhautumia, ei sanoa syntiä synniksi, ei kysyä nimeltä mainiten saarnamiesten ja seurakuntien opetusten perään, opettivat ne sitten mitä tahansa. Selän takana kyllä saa parjata niin paljon kuin haluaa, mutta jos julkisesti menet kyselemään julkisuudessa julistetun sanoman raamatullisia perusteluita, vastaukset jäävät useimmiten saamatta. Ja mistä syystä! “Meillä on Hengen voitelu ja olemme siksi oikeassa! Herran voideltuihin ei saa koskea!” Niinpä kyselijä leimataan Herran työn vastustajaksi ja jopa “koiraksi”, jollaisen kunniamaininnan allekirjoittanutkin sai eräältä judaistisia pelastuslisiä julistavalta saarnamieheltä.

Herran voideltuihin ei saa koskea, se on hyvin vakavasti otettava varoitus, joka löytyy Sanasta. Mutta asialla on myös toinen puoli, jota haluan valaista pienellä episodilla Etelä-Korean matkaltani vuonna 1980, jolloin sain osallistua Jonggi Cho´n järjestämään seurakuntakasvun seminaariin. Tuossa maailman suurimmassa helluntaiseurakunnassa oli valtava herätys. Jumalan Hengen murtava läsnäolo oli “käsin kosketeltavaa”. Torontolaisia manifestaatioita siellä ei esiintynyt, eikä senkaltaisia sallittukaan, mutta vilpittömät uskovaiset ylistivät Herraa uusin kielin koko sydämestään ja ahmivat julistettua sanaa tehden ahkerasti muistiinpanoja. Mutta yllätys, yllätys! Eräässä kokouksessa, missä tuhansia oli koolla, seurakunnan johtavat veljet rukoilivat, että “Jumala tappaisi kaikki pohjoiskorealaiset kommunistit, jotka pyrkivät rajan yli tihutöitään tekemään”!
Oliko läsnäoleva Hengen voitelu väärää? Ei missään tapauksessa. Tässä on vain yksi selkeä esimerkki tosiasiasta, että Hengen voitelun alla ei välttämättä kaikki, mitä esiin tuodaan, ole suinkaan “Hengen opettamaa”. Hengen voitelu kyllä opettaa kaikessa, niinkuin on kirjoitettu, mutta vain, jos me itse ymmärrämme pysyä opetuslapsen paikalla ja suostua Hänen opetettavakseen. Pyhä Henki on vuodatettu kaiken lihan päälle, mutta myös orjantappurapehkojenkin päälle armosta, ei, että olisimme kaikessa oikeassa, vaan että ymmärtäisimme huutaa avuksi Herran nimeä pelastuaksemme. Hengen voitelun alla tulee olla erityisen varovainen, että tuo esiin vain “jaloa, ei arvotonta” saaden näin toimia Herran “suuna”, kuten Jeremiaakin varoitettiin (Jer 15:19). Hengen voitelun alla Saul hylkäsi Herran Sanan ja menetti kuninkuutensa. Ollessaan “tehostetusti hurmoksissa”, kuten alkuteksti sanoo (1Sm 18:10) hän yritti keihästää Daavidin seinään. Daavid oli nöyrempi ja rukoili huomatessaan tuhmuuksia tehneensä ja toimineensa nimenomaan Hengen voitelun alla väärin, ettei Herra ottaisi pois Pyhää Henkeänsä (Ps 51:13).

Hengen voitelu ei siis automaatisesti takaa, että “voideltu” puhuu aina oikein. Tämä tosiasia tulisi jokaisen julistajan itsekin tunnustaa ja alistua nöyrästi kuulijoiden perusteltuun kritiikkiin ja tehdä tarvittaessa parannusta. Suomessa toimii tälläkin hetkellä monia ns. “voideltuja” julistajia vierailevista ulkomaalaisista puhumattakaan, jotka jatkavat vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen tuoden kaiken hyvän lisäksi esiin myös arvotonta roskaa ja väärää opetusta. Silti he eivät korvaansa lotkauta arvosteluille ja varoittaville äänille. Kuulijatkaan eivät kyllin tiedosta tällaista sekoitetetun oikean ja väärän evankeliumin julistuksen vaarallisuutta (vrt. Baabelin sekoitus!), vaan puolustavat tällaista toimintaa ja julistusta sillä, “kuinka paljon hyvää tällainen julistaja tai järjestö onkaan saanut aikaan”!

Tässä onkin syytä varoittaa vakavasti näitä hengellisiä kauppamiehiä: Teille tulee yö näkyjä vailla, jos jatkatte väärän ja oikean julistusta rinnan. Hengen voitelu, jonka alla toimitte kevytmielisesti pitämättä Herraa pyhänä, tulee tunkeutumaan tulena (vrt. Am 5:6, jossa “tunkeutuisi” on jitslach-verbi, jota käytetään Herran Hengestä, kun Hän tulee ihmiseen ja tällä kertaa tuhoavana tulena!) teidän päällenne, eikä sammuttajaa ole. Jolla on korva, se kuulkoon! Näin sanoo Herra!

Kaikki me tarvitsemme kuulla Hengen ääntä, sillä kaikki olemme vielä sodassa, tiellä ja matkalla, emme perillä. Kristuksen Henki nuhtelee tänäkin päivänä kaikkia seurakuntia ja kirkkoja eikä vain joitakin lahkoja, että me kaikki kerran selviytyisimme voittajina perille.
Koemme saaneemme Herralta tehtäväksi antaa Suuhusi Pasuuna -lehden välityksellä selkeän taistelumerkin koko Jumalan kansalle. Valmistaudu taisteluun! Korjatkaamme julistustamme Jumalan Sanan valossa silloin, kun aihetta on! Jumalan valtakunta, herruus, kuninkuus on lähestymässä! Jumala ottaa pian vallan!

Reino Marjakangas, veljenne Kristuksessa

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


Reino Marjakangas:

Kutsu taisteluun seurakuntien sisällä uhkaavia vaaroja vastaan! 1. osa.

Taisteluun ryhdyttäessä on välttämätöntä rajata vihollinen. Ketä vastaan taistelemme? “Meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan” (Ef 6:12), – siis toisia ihmisiä, kristittyjä, yhteisöjä ja kirkkoja vastaan, vaan niitä synnin “herruuksia ja voimia” vastaan, jotka kaikkien kristittyjen ja seurakuntien sisällä jäytävät ja tekevät tihutöitään. Nämä voittopalkinnon saavuttamisen estävät pahuuksien päälinjat on meidänkin aikaamme varten ilmaistu Ilmestyskirjan seitsemälle seurakunnalle kirjoitetuissa viesteissä. Näitä asioita meidän on syytä tarkastella tässä lähemmin. Jolla on “Hengen korvat”, se tehköön johtopäätökset kuulemansa suhteen!

 

1) Efeson seurakunnan syndrooma (oireyhtymä) vaivaa monia seurakuntia tänäänkin!

Efeson suurenmoisessa, oikeaoppisessa, Jumalaa ja Hänen Sanaansa rakastavassa seurakunnassa oli uskoa, joka sai aikaan “tekoja”, rakkautta, joka sai aikaan “vaivannäköä” ja toivoa, joka ylläpiti “kestävyyttä” (1Ts 1:3). Kuitenkin seurakuntaa nuhdeltiin “ensi ajan rakkauden” hylkäämisestä. Sitä kehoitettiin muistelemaan, kuinka oli ajautunut tähän tilanteeseen ja tekemään parannuksen. Muutoin “lampunjalka työnnetään pois paikoiltaan”, eli seurakunta lakkaa olemasta ja voittajana ei “Jumalan paratiisiin” päästä “syömään elämän puusta”.

Seurakunnassa oli siis rakkautta, mutta kuitenkin se oli luopunut ensi ajan rakkaudesta. Mitä tämä tarkoittaa? Siellä ei siedetty pahoja ihmisiä! Tämä ei ollut pelkästään myönteinen asia. Kyllä pahoja ihmisiä tulee sietää. Juuri syntisinä ja pahoina, publikaaneina ja porttoina ihmiset tulevat ja saavat tulla Jeesuksen luo ja Hän ottaa heidät vastaan eikä heitä ulos. Jos seurakunnan puhtautta ryhdytään vaalimaan niin perusteellisesti, että alta aikayksikön sen keskeltä heitetään juopot, rosvot, huorat ja varkaat, homot ja lesbot pihalle, on pallo pahasti hukassa.

Juuri tästä Efeson seurakuntaa nuhdeltiin. Seurakunnassa pyrittiin rakastamaan Jumalaa yli kaiken, mutta rakkauden kaksoiskäskyn toinen puoli “rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi” oli unohtunut. Seurakunta oli kehittynyt oikeaoppiseen ja puhdasta hengellisyyttä tavoittelevaan suuntaan niin tehokkaasti, että se oli saanut kaikesta uhrialttiudestaan huolimatta voimakkaita narsistisia piirteitä. Narsismin pohjalta nouseva rakkaus ei ole Hänestä lähtöisin, joka “ei katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen” (Fil 2:6) ja joka itsensä rakastamisen sijaan laupiaan samarialaisen tavoin rakastaa lähimmäistään. Narsistinen rakkaus on papin ja leviitan rakkautta, joka ei kykene näkemään avutonta kärsivää tiepuolessa, se näkee vain oman hurskautensa, jumalisuutensa ja kirkkonsa. Sellaisen hengen vallassa oleva seurakunta ei kykene enää lisääntymään (paitsi käännynnäisillä, joita kyllä kyetään hankkimaan, kun käydään “pelastustöissä” naapurien sumpuilla!). Evankeliumi pysyy oikeaoppisten seinien sisällä, jossa saarnataan armoa ja anteeksiantamusta omalle porukalle, mutta tuomion tulta ja tulikiveä ulkopuolisille. Se on lahkohengen vallassa ja sen “lampunjalka” tulee syöstyksi ennemmin tai myöhemmin pois paikoiltaan.

Ensi ajan rakkaus on aivan toista. Se on syntisen rakkautta Herraansa, joka ottaa synneissään kuolleen ja “pahan” ihmisen huostaansa ollen häntä kohtaan “pitkämielinen ja suuri armossa”. Tämä rakkaus “sietää” ja kärsii syntisen mukana oloa pitempäänkin, sillä se luottaa julistetun Sanan voimaan ja siitä tietää, että kun vain syntinen pysyy Jeesuksen jalkojen juuressa ja Hänen Sanansa alla, tapahtuu, että “Jumalan Karitsa ottaa pois maailman synnin” – ja ajallaan hänenkin syntinsä. Tämän suvaitsevaisen pitkämielisyyden kokenut panee saamansa rakkauden edelleen vaihtopöydälle siten, että unohtaen itsensä hän rientää syvää empatiaa tuntien lähimmäisensä luo, oli tämä kuka hyvänsä, saattaakseen hänet saman Armahtajan luo parannettavaksi. Tässä ei ole kysymys siitä, että hyväksytään rakkauden ja suvaitsevuuden nimissä synnin seuraamukset ja “teot”, joista Efeson seurakuntaakin muistutettiin nikolaiittojen kohdalla (Ilm 2:6), vaan ihmisen itsensä, “pahankin” ihmisen hyväksymistä Jumalan laitumen kadonneena lampaana, jota Herra etsii huomaansa.

Ensi ajan rakkautta harjoittavassa seurakunnassa täytyy löytyä oikea käsitys siitä, kuka on Jeesuksen opetuslapsi ja kuka on kristitty. Antiokiassa ruvettiin opetuslapsia ensiksi nimittämään kristityiksi (Apt 11:26). Kristitty on siis Jeesuksen opetuslapsi. Kysymys on vain siitä, mihinkä opetuslapseuden raja asetetaan. Mitä itseriittoisempi ja oikeaoppisempi seurakunta on, sitä suuremmat ovat vaatimukset ja sitä korkeammalla raja kulkee.

Otettakoon tässä eräs ääriesimerkki Turun puolesta. Paikallisessa “Jumalan seurakunta” -nimisessä yhteisössä on määritelty kristitty sellaiseksi, 1) joka on uskonut syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä, 2) saanut Pyhän Hengen lahjan sisimpäänsä, 3) luopunut syntielämästään ja tehnyt parannuksen (=kokonaisvaltainen elämän suursiivous), 4) ottanut upotuskasteen Herran Jeesuksen Nimeen, 5) tunnustaa Jeesuksen ylösnousseeksi Herrakseen ja 6) elää elämäänsä Jeesukselle. Näiden kuuden askeleen kautta tämän opetuksen mukaan ihmisestä on tullut kristitty, uudestisyntynyt Jumalan lapsi ja saanut jäsenyyden tähän seurakuntaan!

Aikamoinen suoritus ihmisenkin puolelta päästä syntymään uudesti Jumalan lapseksi, saavuttaa kristityn nimi ja seurakunnan jäsenyys. Eihän vain tässä olla omatekoiseen, ihmiskeskeiseen suoritukseen rakentuvan itsepelastuksen asialla! Tällainen seurakunta ei totisesti ole köyhien ja kurjien, uskossaan horjuvien, “valuvikaisten” syntisten eikä keskeneräisten seurakunta. Se on uskossaan vahvojen, suorituskykyisten ryhmäkunta, johon kuuluvien on kuitenkin täytynyt suostua ottamaan nimeltä mainitsematon seitsemäskin askel, eli alistua seurakunnan johdon ja saarnaajan “jumalalliseen” arviointikykyyn opista ja elämästä. Poikkiteloin ei sovi asettua eikä johdon varpaille astua, muutoin on edessä kahdeksas askel – ulos seurakunnan yhteydestä! Tällaisen narsistisen, itseriittoisen ja sumppukalastuksen varaan rakentuvan seurakunnan tulevaisuus on tuhoutuminen, lampunjalan siirtäminen pois paikoiltaan ennemmin tai myöhemmin. Se on kirkkohistoriankin vääjäämätön todistus.

Kuinka toisenlainen onkaan Jeesuksen itsensä antama malli, jolla Hän rakentaa seurakuntaa! Hän vanhurskauttaa, antaa jokaiselle opetuslapsen aseman, olipa kuinka syntinen tai synnillisten taipumusten vallassa tahansa, sanoillaan: “Joka Minun tyköni tulee, Minä en heitä ulos!” Ja näille, jotka uskovat Häneen, mutta joissa ei vielä Kristus ole saanut minkäänlaista muotoa, Hän sanoo: “Jos te pysytte Minun sanassani (se on “jos te “pysyttelette”, “majailette”, “asutte”, kreik. meineete, Minun matkassani ja Sanani vaikutuspiirissä”! Sanan noudattamisessa onnistumista ei tässä siis Jeesus vaadi!), niin te totisesti olette minun opetuslapsiani.” Tämän seurauksena, ei siis edellytyksenä, “te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Jh 8:31-32). Vapaiksi nimenomaan synnin orjuudesta, jonka orjuuttavassa vaikutuspiirissä vielä valitettavasti “monia askeleitakin” ottaneet uskovat saarnaajiansa myöten ovat niin kauan kuin tässä lihassa elävät! Ylösnousemiseen saakka, jos pysyvät Jeesuksen matkaseurassa, he ovat ja pysyvät jumalattomina vanhurskautettujen autuaassa sakissa! Ne ovat siis niitä, jotka ovat saaneet opetuslapseuden siinä siunatussa silmänräpäyksessä, kun ovat saaneet armon tulla kaikkiin synteihinsä kuolleina Jeesuksen “vastaanotolle” anteeksiantamuksen ilmapiiriin. Tässä ilmapiirissä siis luotetaan yksin Sanan voimaan Pyhässä Hengessä vaikuttaa syntisen elämässä muutosta ja irtaantumista synnin maaperästä vanhurskauden kalliolle eikä syntisen omiin “askeliin”! Painopiste on siis siinä, mitä seurakunnassa saarnataan, eikä siinä, miten siellä uskovia kontrolloidaan ja pidetään kurissa! Tämä opetuslapseus säilytetään, kun pysytellään tällä Sanan “vastaanotolla” ja syödään Sanan lääkitsevää ruokaa. Seurauksena on aikanaan tervehtyminen ja irtipääsy synnin orjuudesta ja hallintavallasta.

 

2) Smyrnan seurakunnan syndrooma

Smyrna tarkoittaa mirhaa, tuota hyvänhajuista voidetta, jota käytettiin vainajien voiteluun. Nimi antaakin vihjeen siitä, mistä Smyrnan seurakunnan viestissä on kysymys. Ahdistus, köyhyys, pilkka, kärsimyksen pelko olivat asioita, joiden vaikutus saattoi koitua kohtalokkaksi kilvoitteleville uskoville. Vanha luonto ei koskaan suostu vapaaehtoiseen kuolemaan. Siksi seurakuntaa kehoitettiinkin: “Ole uskollinen kuolemaan asti!” eli tarkemmin alkutekstin mukaan: “Esiinny uskovaisena (maksoi, mitä maksoi!), tunnustaudu uskovaiseksi kuolemaasi saakka!” Kompromisseja uskonnollisen maailman kanssa ei tule tehdä, ettei Kristuksen risti tulisi mitättömäksi! Elämän kruunu saadaan palkinnoksi sillä tiellä, jota Jeesus edeltä on kulkenut ja “virkosi elämään”! Sillä tiellä, Hänen seurassaan, ei toinen kuolema, lopullinen tuhoutuminen pääse toteutumaan. Jumalan, (ei saatanan!) määräämä “koettelemisen” aika kymmenen päivää vankilassa ennen teloitusta ei mene yli kestokyvyn. Se on loppujen lopuksi mitättömän pieni aika siihen verrattuna, että kompromissien tiellä tarjottu pitempi elämä huonon omantunnon kanssa päätyisi sekin lopulta kuolemaan ja “elämän kruunu”, voitonseppele jäisi saavuttamatta.

Kuitenkin useimmat valitsevat yleensä tämän jälkimmäisen vaihtoehdon. Niin kävi varmaan smyrnalaistenkin kohdalla. Kirkkohistoria osoittaa vääjäämättömästi, että suurin osa kristittyjen vainojen aikana luopui uskostaan! Luulo, että kristillinen usko, jos sitä hivenkään on olemassa, kestäisi kaiken muun rinnalla, on sankarimyytti ilman todellisuuspohjaa. Vain niiden harvojen usko lujittuu kestämään loppuun asti, jotka rohkenevat tunnustaa uskonsa Kristukseen ainoana pelastusmahdollisuutenaan kaikissa oloissa ja johon uskoon sisältyy myös vanhan ihmisen hautaaminen kuolemaan jokapäiväisessä kilvoituksessa! Ilman tätä, välttämätöntä suostumista “nisunjyvän kuolemaan” ei uutta syntymistä voi olla edes olemassa! Tämä on hyvä tiedostaa hyvinä päivinä ja juurtua Jumalan iäti kestävään Sanaan, joka pysyy, kun taivas ja maa katoavat! Vainojen alla uskossa juurtumiseen ei yleensä enää ole aikaa eikä kykyä.

Ei ole mitenkään vähämerkityksellinen tai vain Smyrnan seurakunnan kohdalle osunut erityispiirre maininta paikallisen juutalaisen synagoogan herjaavasta ja vastustavasta toiminnasta. Kun Herran Henki on katsonut tarpeelliseksi tämän mainita, ulottuu se koko seurakunnan historian kaikkiin aikoihin. Meidän päivinämme näemme sen voimallisesti nostavan päätään

Kirjeen kirjoittamisen aikoihin Smyrnassa oli vaikutusvaltainen juutalainen väestö. He vastustivat kristillistä seurakuntaa herjauksin ja muutenkin, katsoen olevansa Jumalan valittua kansaa, kuuluvansa Herran seurakuntaan (4Ms 16:3), heidän synagoogansa oli “Herran synagooga” (4Ms 20:4 LXX). Kristilliseltä kannalta oikea juutalainen on sellainen, joka tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi. Se on kunnianimi, jota myös kristityt syntyperästään huolimatta voivat käyttää (Nikolainen, Johanneksen ilmestys, s. 33)! Tässä mielessä he eivät olleet oikeita juutalaisia, vaan antikristillisiä vastustajia (satan vastustaja), saatanan synagooga. Tämän ymmärtäminen ja tarvittaessa julkinen toteaminen kuului ja kuuluu selkeään kristilliseen esiintymiseen. Muutoin oli vaarassa käydä, niinkuin silloin ja tänäkin päivänä on monelle ns. messiaaniselle juutalaiselle käynyt: tehdään kompromisseja, ettei Kristuksen ristin tähden tarvitsisi kokea vainoa. Samalla sanoma pelastuksesta Jeesuksessa hämärtyy. Pelastukseen tulee lisiä, monenlaisia isien perinnäissääntöjä, kuten ruokasäännöt, ympärileikkaus juutalaiselle Jeesukseen uskovallekin välttämättömänä asiana jne. Monille juutalaiskansallisille tavoille, joista sinänsä ei välttämättä ole pahaa sanottavaa, annetaan pelastukseen liittyvä merkitys. Smyrnalaisilla kristityillä oli vielä mahdollisuus välttää vaino ilmoittautumalla juutalaiseksi ja saaden näin erityisaseman. Kristittynä esiintymisen hinta oli silloin ja on nykyäänkin suostuminen vanhan ihmisen kuolemaan, alistuminen ristin alle. Toinen tie on lähteminen itsepelastuksen tielle, omavanhurskauden pystyttämisen tielle.
Tämän päivän Israelissa tämä on elävää todellisuutta! Suhteellisen pieni ortodoksijuutalaisten vähemmistö on onnistunut varmistamaan hengellisen ja poliittisen valtansa toimimalla hallituksissa vaa’an kielenä ja saaden näin ylimitoitettua vaikutusvaltaa valtiollisessa elämässä. Mutta se on täydellä syyllä sanottuna “saatanan synagooga”, joka on saanut hirvittävää jälkeä kristillisen todistuksen eliminoimiseksi maasta. Kaarlo Syväntö aikoinaan arvioi heitä hyvinkin voimakkain sanoin. Hän kertoi, kuinka nämä “pyhässä kiihkossaan” virtsasivat postitoimistoissa raamattulähetysten päälle, ettei epäpyhälle paperille painettuja Raamattuja, joissa vielä kaiken lisäksi Uusi Testamentti oli mukana, levitettäisi edes ilmaiseksi kansalle.

Mutta mitä tekee tämän päivän messiaanisten uskovien enemmistö? He ovat lähteneet kompromissien ja lihan pyhittämisen tielle. Lienee melkein sääntönä, että heidän johtajansa opiskelevat jopa useamman vuoden ajan ortodoksijuutalaisuutta. Opiskelussa sinänsä ei ole mitään moitteen sijaa, mutta seurauksena ei saisi olla veljeily näiden kanssa ristin pahennuksen poistamisen kustannuksella, mielistely, kuinka heillä on paljon yhteistä, kuinka hekin pitävät laista ja isien perinnäissäännöistä kiinni, vaikka uskovatkin Jeesukseen Messiaana ja ovat samalla sanoutuneet kristikunnan valtaenemmistöstä irti aina kristityn nimeä myöten heidän antisemiittisten ja väärien oppiensa vuoksi. Vaikka “Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista”, he tällä käyttäytymisellään julistavat väärällä tavalla juutalaisen rodun erityisasemaa jopa heidän pelastustiensäkin suhteen. Tätähän suuri enemmistö ns. Israelin ystävistäkin on omalta osaltaan lietsomassa. Ei tarvitse ollenkaan ihmetellä, jos antisemitismi tulee tältä pohjalta riehaantumaan aikanaan ennennäkemättömiin mittoihin maailmassa.

Tosi Israel on Jumalan silmäterä, mutta jos ei nähdä sitä raamatulliseen ilmoitukseen perustuvaa tosiasiaa, että se muodostuu “juutalaisista ja kreikkalaisista” eli kansallisuuteen katsomatta vain niistä, jotka uskovat Jeesukseen “uusina luomuksina” ja että lihallisella Israelilla ei tässä mielessä ole mitään tekemistä tämän tosiasian kanssa, todistus Kristuksesta ontuu eikä sillä ole sitä alkukantaista, maailmoja valloittavaa voimaa, tuli se sitten messiaanisten tai muiden kristityn nimeä kantavien suusta. Lailla sekoitettu evankeliumi on voimatonta evankeliumia ja se tuo kirousta, kuten Paavali selkeästi asian ilmaisee (Gl 1:6-8). Kun Herra Jeesus naulittiin ristille, siinä myös juutalainen liha naulittiin ja kuoletettiin kertakaikkisesti ja niin maar perusteellisesti antamatta tälle lihalle minkäänlaista ylösnousemustoivoa, että juutalaissyntyinenkin uskova saa omassa elämässäänkin kertakaikkisesti kuolla pois juutalaisesta perinteestään ja lain noudattamisestaan pelastustienä tai pelastukseen kuuluvana lisäsuorituksena ja rakentaa elämänsä pelkästään Kristuksessa saatavan “uuden luomuksen” varaan (Gl 6:14-15).

Äärifundamentalistinen suuntaus on aina esiintynyt kaikissa uskonnoissa ja erityisesti juutalaisuudessa, islamissa ja kristinuskossa, jotka kaikki ovat ns. “kirjan” uskontoja. Äärifundamentalismissa takerrutaan kirjaimellisuuteen ja vanhaan väärällä tavalla, kun pelätään edessä olevia muutoksia. Tukeudutaan niin sokeasti vanhaan peläten menetyksiä, että ei kyetä näkemään muuttuvan maailman realiteetteja ja tunnustamaan niitä, saatikka, että he voisivat tunnistaa niissä saman ikuisen Jumalan ja Luojan kädenjäljet, johon he kuitenkin ovat uskomassa, kukin omalla tavallaan. Aivan historiallisista syistä ja aiheellisesti ortodoksijuutalaiset pelkäävät juutalaisvainot, pogromit ja keskitysleirikauhut geeneissään muutosta ajattelussaan niin, etteivät kykene näkemään, että Messiaan ristin pystytyksen myötä Golgatalla alkoi uusi aikakausi, joka tuo todellisen rauhan heillekin ja vainoista vapaan veljeyden koko maailman kanssa.

Ääri-islamilaiset pelkäävät muutosta, pitäytymällä vanhaan maanomistukseen pohjautuvaan yhteiskuntajärjestykseen, vaikka se kuuluu menneisyyteen eikä kerta kaikkiaan toimi enää nykyisessä maailmanajassa.

Mutta äärifundamentalistiset kristityt pelkäävät myös muutosta, koska he samaistavat sen ennustetun luopumuksen kanssa, eivätkä näe tämän pelon takaa muutoksessa Jumalan antamia mahdollisuuksia parannuksen tekoon ja uusia mahdollisuuksia ja uutta ajattelua evankeliumin voittokulun varmistamiseksi ajan virran tuomien uusien näkymien maailmassa. He näyttävät pelkäävän enemmän perkelettä, joka näyttäytyy heille miltei tasavertaisena sotimassa Jumalaa vastaan vieraissa uskonnoissa, laittomuudessa, terrorismin esiin nostamissa binlaadeneissa, arafateissa, saddameissa ynnä muissa, sen sijaan, että pelkäisivät syntiä, turmeltuneen lihansa tekoja itsessään. Siinähän se paholainen on iankaiken pesäänsä rakennellut ja vain kuolemalla Kristuksen kanssa tuosta itse kutakin lähinnä olevasta vihollisesta irti päästään!

Jos tämä syvempi itsetuntemus Pyhän Hengen valistuksen myötä saisi enemmän sijaa kristillisessä maailmassa, voitaisiin Jaakobin kanssa näyttää esimerkkiä ja tietä, miten vihamielisen ja väkivaltaisen Eesau-veljen kanssa voidaan päästä sovintoon jo ennenkuin vielä muita mielenmuutoksen merkkejä vastapuolessa on edes näkyvissäkään. Nimenomaan tällä nöyrtymisen ja itsensävoittamisen tiellä Jaakob sai uuden kutsumanimen, Israel, mikä merkitsee sitä, että ihminen itse suostuu lopettamaan oman “paininsa” ja luovuttaa sotansa Herralle, jolle se kuuluu!

Lopun ajasta on ennustettu (Jes 11:6ss; 65:25), että sudet, leijonat, lampaat ja kyykäärmeet elävät rauhassa keskenään antaen pienen ihmislapsenkin leikeille tilaa. Sen sijaan ei ole ennustettu, että Jumala kaikki pahat sudet, pantterit, terroristit ja vääräuskoiset listisi ennen rauhan tuloa tästä pahasta maailmasta pois. Kannattaa tätäkin puolta ajatella syvemmin.

Ainoastaan tällä Jaakobin viitoittamalla tiellä nykyisraelilaisetkin voivat voittaa veljensä “Eesaun” eli palestiinalaiset. Panssareiden sijaan israelilaisten tulisi lähestyä palestiinalaisia, niinkuin nähdään Jumalan kasvot” (1Ms 33:10). Jumalaa lähestytään vain syntisinä, Jumalan itsensä satuttamina “lonkkavaivaisina” (1Ms 32:26), oman syyllisyytensä tunnustaen ja myöntäen: “Minä olen väärässä, olen väärin tehnyt, anna anteeksi!” Pyhän Jumalan edessä ei auta vedota siihen, mitä muut ovat tehneet minulle, vaan mitä minä itse olen tehnyt. Niinpä israelilaistenkin päästäkseen rauhaan on tehtävä tämä: Heidän on riennettävä ehdoitta palestiinalaisia vastaan ja tunnustettava: “Mekin olemme väärässä. Olemme kohdelleet teitä alentavasti unohtaen, että olette samanarvoisia veljiä, saman isän lapsia. Teilläkin on oikeutenne! Olemme itsekkäästi erityisasemaamme ja omiin oikeuksiimme vedoten ja lihan käsivarteen luottaen itse sotineet oikeuksiemme puolesta, vaikka lähihistoriammekin täällä Pyhässä Lupausten Maassa todistaa, että meidän isiemme Jumala on tarjonnut omia sotajoukkojaan (1Ms 32:2-3) sotiakseen puolestamme. Mutta niin Hän näkyy sotineen myös teidänkin, veljiemme puolesta! Tehkäämme sovinto! Tässä maassa on kyllä tilaa meille kaikille!”

Näin eivät israelilaiset kykene kuitenkaan tekemään, ennen kuin evankeliumi Jeesuksesta heidät saavuttaa. Todelliset Israelin ystävät tiedostavat tämän julistusvastuun omalla kohdallaan, ainakin tulisi tiedostaa! Silloin, kun israelilaiset kykenevät näin toimimaan, vaikka ei vielä olisikaan valmiutta ja kypsyyttä asua saman valtion lipun alla, tapahtuu, että Eesau sinä päivänä kääntyy takaisin ja menee sitä tietään Seiriin (1Ms 33:16)! Eikä kristittyjenkään tarvitsisi olla niin mustasukkaisia Jerusalemin omistuksesta. Nykyisen Jerusalemin, joka vielä “elää orjuudessa lapsineen” (Gl 4:25), hallinnosta ja rinnakkaiselosta siellä voidaan kyllä sopia miten vain. Tärkeintä on varmistaa paikka uudessa ja vapaassa Jerusalemissa (Gl 4:26), joka laskeutuu alas taivaasta Jumalan luota!

Jatkamme Ilmestyskirjan seurakuntien viestien tulkitsemista seuraavassa numerossa!

 


– Kutsu lähtemään ulos Baabelista koskee koko kristikuntaa!

– Et pääse ulos Baabelista eroamalla jostakin yhteisöstä tai kirkosta, vaan sanoutumalla irti Baabelin synneistä siellä, missä olet! Silti olet vapaa “käymään sisälle ja ulos” sinne, minne Herra sinua johdattaa!

– Näin tekemällä olet mukana reformaatiossa, uskonpuhdistusprosessissa, joka on juuri irtautumista Baabelin orjuudesta!

– Älä taistele toisia ihmisiä ja uskonsuuntia vastaan – suvaitse syntisiä ja ole heitä kohtaan pitkämielinen – näinhän sinuakin on Herra kohdellut!

– Ole suvaitsematon syntiä ja jumalattomuutta vastaan – ensin itsessäsi ja sitten ympäristössäsi!

– Huuda Herraa avuksesi kaikesta sydämestäsi, että Hän armossaan vielä katsoisi puoleemme!

“Herra on lähellä kaikkia, jotka Häntä avuksensa huutavat, kaikkia, jotka totuudessa Häntä avuksensa huutavat!” (Ps 145:18)

Muista työtämme rukouksin!

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


 

Uutta suomalaista tutkimusta:

Paavali ei tuntenut kolminaisuusoppia eikä uskonut ikuiseen helvettiin!

 

Kirkollinen Kotimaa kirjoittaa 15.6.01 kirjaesittelyssään seuraavasti:

“Eksegeettisen tutkimuksen yhtenä tehtävänä on piirtää näkyviin Raamatun kirjoittajien ja nykylukijan välinen etäisyys. Teologian tohtori Kari Kuulan tuoreessa kirjassa Paavali – kristinuskon ensimmäinen teologi (Edita) pakanoiden apostoli näyttäytyy oman aikansa ihmisenä ja kristittynä, jonka elinaikana moni meille itsestäänselvä kristinuskon piirre oli vielä tuntematon.”

“Kuulan mukaan Paavali ei tuntenut kolminaisuusoppia, ja apostolilta näyttää puuttuvan myös myöhemmälle kristinopille tärkeä käsitys Kristuksen “ennaltaolemisesta”. Paavali liittyi varhaiskristilliseen perinteeseen, joka tunnusti Kristuksen “Herraksi”. Paavali ajatteli, että Kristus muuttui ylösnousemuksessa Hengeksi ja Jumalan läsnäolon välikappaleeksi (1 Kr 15:45). Paavali ei kuitenkaan missään samaistanut Kristusta ja Jumalaa toisiinsa, vaan piti näiden välillä selvän aste-eron. Kiitoksen ja ylistyksen Paavali osoitti aina Jumalalle. ...Paavali pysyi loppuun saakka juutalaisen taustansa mukaisena monoteistina.

Kolminaisuusopin kannalta keskeinen ajatus Kristuksen ennaltaolemisesta tulee vasta paavalilaisen koulukunnan synnyttämässä Kolossalaiskirjeessä sekä myöhemmin kirjoitetussa Johanneksen evankeliumissa. Ratkaiseva vaikutus oli toisella vuosisadalla kirjoittaneella piispa Ignatios Antiokialaisella, jonka ajatus “Jumalan tulemisesta lihaksi” omaksuttiin kirkon päälinjaksi.” (Kotimaa 15.06.01)

 

Muuttaako Kuulan kirja perinteistä kuvaa Paavalista?

Kuulan kirjan sanomaan on syytä suhtautua vakavasti. Vihdoinkin olemme päässeet aikaan, jolloin kirkollinen teologi, vieläpä pappi, uskaltaa julkaista teologisia tutkimustuloksia, jotka väistämättä ajanoloon pakottavat suomalaisessakin kirkollisessa (ja myös vapaakirkollisessa) maastossa arvioimaan uudelleen jopa vuosisataisia perinteisiä käsityksiä kristinuskon peruskysymyksistä.

Nämä tutkimustulokset eivät toki ole asiantunteville teologeille mitään uusia, onhan historialliskriittinen tutkimus huonosta liberaalimaineestaan huolimatta tuonut paljon esimerkiksi perinteistä kolminaisuusoppia horjuttavaa tietoutta päivänvaloon. Ne ovat vain kutakuinkin jääneet pölyttymään suuren yleisön ulottumattomiin tutkijain kammioihin. Miksi näin on käynyt, siitä hyvänä esimerkkinä voi mainita erään johtavan suomalaisen teologin, Heikki Räisäsen taannoinen perääntyminen tiedonjulkistamisessaan, kun hänen papinvirkansa joutui uhatuksi. Ainakin sivullinen sai sellaisen vaikutelman, että tiedemies valitsi kirkon kumartelun ja oman imagonsa säilyttämisen löytämänsä totuuden sijaan. Nyt hänen kasvattamansa nuorempi teologikaarti esiintyy rohkeammin samalla asialla ja hyvä näin. Totuus tulee murtautumaan joka tapauksessa esiin, tuli se sitten miltä suunnalta tahansa. Tässä mielessä onkin tarkempaa sanoa, että tutkimustulokset todella muuttavat kirkon ja kirkkojen näihin asti ylläpitämää perinteistä kuvaa ei vain Paavalin opetuksista, vaan kirkon perusopeista.

 

Osmo Tiililän käsitys kirkon opinkappaleista ja dogmeista

Edesmennyt dogmatiikan professori Osmo Tiililä kirjoittaa kirjassaan Kirkon kriisi kirkon opinkappaleista ja dogmeista seuraavasti:

“Ei kukaan asiantunteva teologi väitä yhtäkään kirkollista opinkappaletta, ei edes alkukirkon uskontunnustustenkaan sanamuotoa ehdottoman täydellisiksi. Ne ovat kaikki likiarvoja, koska emme käytännössä kykene nykyisine edellytyksinemme tekemään tarkempaa työtä. Mutta silti nämäkin saavutukset joten kuten riittävät. Huomattakoon tarkoin, etteivät dogmit ole teologian lähtökohta, vaan sen tulosta. Tässä on usein vääriä kuvitelmia. Ensin on tälläkin alalla materiaali, sitä selvitellään ja selvittely päätyy tiettyihin tuloksiin. Tulokset voivat tänään olla parempia kuin sata vuotta sitten, mutta olisimme naiiveja, jos pitäisimme niitä kaikin puolin lopullisina. Yritämme tarkkuustyötä, mutta lopullinen tehtävä on ylivoimainen. Mutta yksityiset opinkappaleet eivät tee kristinuskoa. Kaikki riippuu siitä, “mitä meille näkyy Kristuksessa”.” (s 66)

 

Voidaanko opinkappaleista luopua noin vain ja siirtyä alkuseurakunnan käytäntöön?

Tästäkin Osmo Tiililä kirjoittaa teoksessaan Kirkon kriisi hyvin varteenotettavia ajatuksia:

“Edellä sanotusta voisi joku päätellä, että ainoa keino, millä kirkon kriisi voitaisiin voittaa, olisi kaikinpuolinen palaaminen taaksepäin alkuseurakunnan julistukseen. Tätä on eräissä ryhmissä yritettykin ja palautettu jopa seurakunnalliset muodot, virat ja tehtävät aina nimiä myöten sellaisiksi kuin on oletettu niiden alkuaikana olleen. Koko laaja vapaakirkollinen liike perustuu pääasiassa tähän pyrkimykseen, kun se katsoo kirkon lankeemuksen alkaneen liitosta valtion kanssa” (s 62).

Ruotsalainen tutkija Anders Nygren huomauttaa, että kristinuskon historia on synteesin ja reformaation suurta aaltoliikettä. Edellinen tarkoittaa juuri tämän maailman ajatustapojen sotkeutumista uskoon, jälkimmäinen yhä uudelleen tapahtuvaa palaamista alkulähteille. Pinnallista ja kovin tyhmääkin on sellainen arviointi, missä nähdään vain seurakunnan lankeemuksen alkaneen liitosta valtion kanssa.

Eivät kaikki päättäjät Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 325 olleet vain pinnallisia mielistelijöitä suostuessaan liittoutumaan keisarin kanssa. Heidän joukossaan oli paljon kätensä tai jalkansa menettäneitä, silmäpuolia, ruhjottuja, valtiovallan vainoissa kaikenlaisia arpia saaneita, jotka tervehtivät olosuhteiden saamaa käännettä ilolla ja kiittivät siitä Jumalaa! Sopiipa vain yksipuolisia tuomioita antaessaan, oli sitten kysymys seurakunnan historiassa tapahtuneista käänteistä tai yksilöihmisten tekemistä ratkaisuista omissa kriiseissään, itsekunkin asettautua hetkeksi niiden ihmisten asemaan, josta käsin he ratkaisunsa tekivät!

Tästä Tiililä huomauttaakin:

“Ennen muuta olisi kyettävä ymmärtämään sellaisten tekijäin merkitys, jotka aivan kuin väkisin, olojen pakosta, ovat johtaneet kehitystä tiettyyn suuntaan. Helposti tuomitsemme virheitä ollessamme itse oloissa, joissa ei ole vaaraa langeta samanlaisiin. Olemme esimerkiksi valmiit ankarasti arvostelemaan juuri konstantinolaisen järjestelmän vaikutusta kirkkoon – mutta emmepä kuulukaan kristittyihin, joilla, kuten silloisilla, oli vainojen aikaisia arpia ruumiissaan. Näiden tällaisten ihmisten täytyi pitää 300-luvun uutta aikakautta sanomattomana Jumalan lahjana” (s. 12s).

Alkuseurakuntaan palaamisesta Tiililä jatkaa:

“Mutta paluu kaikessa takaisin merkitsisi historian pyörän väkivaltaista kääntämistä taaksepäin ja nimenomaan niiden näkökohtien jättämistä huomiotta, joita tieteen kehitys on uskontokysymykseen tuonut. Emme voi omistaa enää Raamatun kirjoittamisen aikaista maailmankuvaa, emme juutalaista ajanlaskua yms. Emme voi syrjäyttää nykyistä relatiivista maailmankäsitystä enempää kuin 1600-kuvun kirkkokaan saattoi lopulta syrjäyttää alkavan kokemusperäisen tutkimuksen saavutuksia. Esimerkiksi eräissä lahkoissa pidetään yhä jääräpäisesti kiinni käsityksistä, jotka paleontologia ja muu maan muinaisuuden tutkimus on tehnyt tyhjiksi. Tällainen ei käy. Kirkko voi kestää vain totuuden, kaikinpuolisen totuuden kirkkona (2Kr 13:8). Sen täytyy kilvoitella omantunnon kirkkona, ja omatunto puolestaan tyytyy vain totuudesta. Totuus voittaa aina lopuksi. Totuus on Jumalasta, lopulta sekin totuus, mitä tiedemiehet saavat omilla aloillaan selville. Maailmahan on Jumalan maailma, hänen siihen asettamiaan lakeja ja hänen määräämistänsä tapahtumista siinä tutkitaan. Ihmisen ylhäisin tehtävä on etsiä niitä Jumalan kätten jälkiä, joita hän on luomaansa pannut, hänen maailmansa todellisia piirteitä. Avoin ja ymmärtävä asennoituminen tieteen vilpittömiin pyrkimyksiin on kunnian antamista totuudelle ja samalla Jumalalle, mutta itsepäinen ja ennakkoluuloinen vastaansanominen ymmärtämättömyydestä ja pyrkimys määräillä, minkälaisia tuloksia tieteen on muka lupa esittää, on totuuden ja samalla Jumalan vastustamista.

Tämä perusnäkökohta on kuitenkin hyväksyttävissä vain edellyttäen, että tiede puolestaan on valmis myöntämään omat rajoituksensa ja pysähtymään väitteissään vain siihen, mitä se voi varmoilla menetelmillään todistaa. Tieteenkin nimissä on esitetty filosofoimista ja toiveunia, vallattomia olettamuksia ja muuta ohimenevää, eikä teologialla ole tässä yhtään muita puhtaampia papereita” (s 63).

Opinkappaleita voidaan siis edelläesitetyt näkökohdat huomioon ottaen aina tarkentaa ja jopa tarvittaessa luopua, jos ne paljastuvat myöhemmin ristiriitaisiksi tai vääriksi Raamatun kokonaisilmoituksen suhteen.

 

Mitä tapahtuu, jos kirkot luopuvat kolminaisuusopista?

Ennen tuohon kysymykseen vastaamista haluan siteerata tähän näkökohtia, joita olen tässä lehdessä aikaisemmin kirjoittanut aiheesta.

Kolminaisuusopista olen aikaisemmin kirjoittanut, että se

“on syvässä ristiriidassa juutalaisen tunnustuksen (5Ms 6:4) kanssa ja siksi sen yli tosi juutalainen ei koskaan tule hyppäämään. Kolminaisuusoppi on aito cheerem, johon on ympätty monet sinänsä oikeat Raamatun totuudet inhimillisen järjen ja logiikan avulla, muttei jumalallisen ilmestykseen perustuvana. Siksi se yli Kirjoitusten menevänä himmentää Kristuksen pelastustien ja on itse asiassa spiritistinen oppi “tietäessään” Jumalan olemuksesta enemmän, mitä Herra itse Raamatussa on katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa.” (SP3, s. 10).

Kolminaisuusopin harhasta kirjoitin myös SP6:ssa, s.24:

“Tietysti on niin, että jos otamme hypoteesiksi, että Jumala on kolmiyhteinen, voidaan edelläolevalla ja yleensä Raamatulla todistella oma olettamuksemme, aivan kuin mikä muu oppi tahansa. Mutta jos annamme Raamatun itsensä Pyhässä Hengessä valaista meitä ja tarvittaessa muuttaa käsityksiämme, voimme nähdä, että meille on täysin riittävää Jeesuksen kristologiaa, kun emme mene “yli Kirjoitusten”, vaan tyydymme uskomaan, mitä Jumala on todistanut Pojastansa ja että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika ja että meillä on elämä Hänen nimessänsä.

En siis näe 5Ms 6:4:n mitenkään antavan tukea kolminaisuusopille, joka on mielestäni yli Kirjoitusten menevää spekulointia ja järkeilyä sellaisesta, mitä meille ei ole ilmoitettu. Mitä sitten tulee messiasodotusta juutalaisten parissa valaisevaan zohar- eli loiste -nimellä tunnettuun kirjallisuuteen, en antaisi sille tässä yhteydessä kovinkaan suurta arvoa. Sehän yhdistetään toisella kristillisellä vuosisadalla eläneen Simon Ben Johain nimeen, mutta kirjallisen muotonsa se sai vasta 8. tai 9. vuosisadalla – siis vasta, kun evankeliumia Jeesuksesta oli jo saarnattu ja johon Zoharin kirjoittajat eivät uskoneet ja selittivät omia mietelmiään VT:sta kristinuskon oppositioasemasta käsin. Zoharin kuvaukset kärsivästä messiaasta, kolminaisuudesta ja messiaasta Jumalan Poikana olisivat todella vaikuttavia ja merkittäviä, jos ne olisi kirjoitettu ennen Jeesuksen tuloa maailmaan. Jälkeenpäin kirjoitettuna ne ovat jälkiviisautta, joiden alkuperää ei kukaan ole voinut jäljittää. On myös mahdollista, että toisinkin päin kolminaisuusopin kehittelijät saivat aineksia Zoharista.

Mielestäni olisi jo aika meidän kristittyinä ja Jeesukseen uskovina ottaa takaisin oppi ainoasta, elävästä Jumalasta niiltä, jotka pitävät “totuutta vääryyden vallassa”, kuten Jehovan todistajilta ja islamilaisilta kuin myös ortodoksijuutalaisilta ja omaksua alkuseurakunnan ja esimerkiksi Paavalin alkuperäinen oppi Jeesuksesta Jumalan Poikana, jossa ainoassa on pelastus. Onhan Totuus Majesteetti, jota meidän tulee kumartaa, tulee se vaikka harhaoppisten leiristä!”

Kolminaisuusoppiin suhtautumisesta kirjoitin SP7:ssä seuraavasti:

“Tiedän nyt kuitenkin astuneeni alueelle, missä jo kuulen oikeaoppisuuden kumeaa jyrinää. On kuin vanha demiurgi alkaisi syvyydestä käsin urahdella uhkaavasti. Uskallapas astua tälle alueelle! Tästä on kysymys nimenomaan silloin, kun kajotaan kolminaisuusoppiin. Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ruumiillisen ylösnousemuksen, nämä suoraan Raamatusta luettavat totuudet, voivat papit ja teologit nykypäivänä kieltää virkaansa menettämättä, mutta menepä kajoamaan kolminaisuusoppiin, tuohon kanoonisen Raamatun jälkeen vuosisatojen perästä sorvattuun järkeisoppiin, niin kyllä meteli syntyy! Onneksi tämä ääni on ihmisestä eikä Jumalasta lähtöisin! “It dinna veit dajanna”, “on tuomio ja Tuomari myös”, kuuluu Jumalan omaan oikeuteen vetoava aramealainen sanonta (Santala, Kristinuskon juuret II). Hurskas juutalainen korjaa heti mahdollisen valheensa nämä sanat kuultuaan. Meidänkin tulisi korjata ne tulkintavirheet ja suoranaiset totuuden salailuun perustuvat valheet, mitkä eivät tule kestämän iankaikkisen Tuomarin tutkivien silmien edessä. Totuus on Majesteetti ja sen edessä tulee kumartua, vaikka se järkyttäisi taivaita ja maata!

Kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ei toki sinänsä ole ketään helvettiin vienyt, onhan siinä kysymys jonkinlaisesta opillisesta keskiarvosta, joka on jättänyt itsekullekin uskovalle liikkumavaraa omakohtaiseen hengelliseen tajuamiseen pelastuksestaan Kristuksessa. Selkeillä vesillä tässä ei kuitenkaan pelastuksen asiassa olla, jos ei jakseta uskoa, että Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Messiaan Nimeen kastaminen on riittävä suuren Jumalan yhteyteen pääsemiseksi. Onhan tämä Poika, vaimon siemen, ainoa tie Isän tykö (Jh 14:6). Ainoastaan tässä nimessä on pelastus (Apt 4:12). Kaikkivaltiasta Luojaamme ja Isäämme kunnioitetaan parhaiten tunnustamalla kirkkaasti Hänen itse asettamansa pelastusjärjestys: Pojan – eikä kenenkään muun – kautta saadaan elämä ja tullaan Isän tykö.

Pelastukseen ei riitä ihmisen järjen, ‘logiigan riemuvoitto’, niinkuin kolminaisuusopin oivaltamista on kutsuttu. Siihen tarvitaan ilmoituksen Sana, jonka takana on itse ilmestyksen Henki. Lutherkin opetti, että sellainen oppi, mikä ei perustu ilmestyksen Sanaan, on hylättävä. Niitä raamatullisia asioita, mitkä on sisällytetty kolminaisuusnimikkeen alle, ei tarvitse eikä saakaan kolminaisuusopin kanssa hylätä, vaan ne voidaan opettaa, pitää ja jopa ymmärtääkin selkeämmin muissa yhteyksissä. Mutta itse kolminaisuusoppi on yli Kirjoitusten menevänä järjen päätelmänä ja Kristus-keskeisen pelastustien hämärtäjänä syytä hylätä ja ryhtyä sitä selkeämmin puhumaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä niillä nimikkeillä, terminologialla ja sisällöllä, mitkä Raamattu meille ilmoittaa. Yli Kirjoitusten kurkkiminen ja Jumalasta tietäminen, olkoon se kuinka viisaan tuntuista tahansa, on spiritismiä (tai spiritualismia, kuten ao. harrastajat itse mieluummin uskontoaan kutsuvat).”

 

Merkittäviä seuraamuksia

Jos kirkot luopuvat kolminaisuusopistaan, ei edelläolevan perusteella välttämättä opillisessa mielessä kovin järisyttäviä asioita tarvitse tapahtua. Tietysti olisi hyvinkin merkittävää, jos perinteiset kirkot, jotka ovat lähes kaksi vuosituhatta opettaneet toisin, rohkenisivat tarkistaa tältä osin opetustaan. Se olisi todella rohkea ja suurta nöyryyttä merkitsevä askel. Tällä askeleella olisi kuitenkin hyvin merkittäviä seurauksia, joista ainakin seuraavat on syytä todeta.

1) Teologinen perustelu kestävämmäksi!

Nykyisen teologisen tutkimuksen edetessä ja tietämyksen karttuessa kolminaisuusopin riittävä teologinen perustelu on käymässä yhä kestämättömämmäksi.

2) Kristologinen perustelu selkenee!

Kristologista opetusta ei välttämättä tarvitsisi oleellisilta osiltaan kovinkaan paljon tarkistaa. Ne opetukset, mitkä nykyisen opetuksen alla ovat kytketyt kolminaisuusopilliseen struktuuriin ja käsitteisiin, voidaan aivan hyvin ja paljon selkeämmin esittää muilla käsitteillä jopa ymmärrettävämmin kuin kolminaisuusopin perustein, josta (muistaakseni) kuuluisa suomalainen teologi Antti J. Pietiläkin totesi dogmatiikassaan, että puhuttaessa kolminaisuusopista ei vielä itse asiassa ole sanottu yhtään mitään!

Sen tarkennuksen tällainen irtiotto kolminaisuusopista vaatisi, ettei enää puhuttaisi Jeesuksesta Jumalana, vaan Jumalan Poikana, kuten esimerkiksi Johannes kirjoittaa: “Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa” (1Jh 4:15). Hän on neitseestä syntynyt ainosyntyinen Jumalan Poika, monogenees, yhdestä ainoasta Jumalasta syntyneenä ainoa laatuaan, mitä ei kukaan muu voi olla eikä ole, ollen jumalallista alkuperää oleva lihaksi, tosi ihmiseksi tullut Jumalan Sana (Jh 1:1). Tämä Jumalan Sana, Logos, jossa on elämä itsessään ja joka voi myös luoda elämää, on ollut jo edellä, jo ennen aikojen alkua. Hän ei myöskään muuttunut “ylösnousemuksessa Hengeksi ja Jumalan läsnäolon välikappaleeksi“, kuten Kuula 1 Kr 15:45 tulkitsee. Hän on ollut sitä jo alusta, iankaikkisuudesta alkaen. Jeesus nousi ruumiillisena ylös Isän oikealle puolelle ja siellä Hän on edelleen, mutta voidaan sanoa, että samalla jatkui Hänen tehtävänsä ja toimintansa “Jumalan läsnäolon välikappaleena” Pyhän Henkensä kautta. Tämän voisi ilmaista niinkin, että Hän Pyhässä Hengessä Jumalan voiman ja vaikutuksen ihmeellisenä “etäispäätteenä” maan päällä ja erityisesti jokaisessa Jeesukseen uskovassa on vaikuttamassa “tahtomista ja tekemistä” kuolettaen vanhaa ja tuoden esiin uutta.

Kaiken tämän voimme sanoa ilman kolminaisuusopin järkeilyä pitäytymällä vain siihen, mitä on sanottu menemättä yli Kirjoitusten.Tältä pohjalta voimme vakuuttua kirjoitusten perusteella, että Paavali oli ajattelussaan ja julistuksessaan samoilla linjoilla, vaikkei kolminaisuusopista puhunutkaan yhtään mitään.

3) Pelastus Jeesuksessa ei ole kiinni opillisesta käsittämisestä!

Menneitten sukupolvien uskovista, jotka vallitsevan kolminaisuusopin alla ovat uskonkäsityksensä muodostaneet, ei mitenkään tarvitse olla huolissaan. Onneksi pelastus Jeesuksessa ei edellytä kenenkään kohdalla opillisten asioiden perusteellista ymmärtämistä eikä aina edes alkeellisinkaan käsittäminen kaikkien kohdalla olisi mahdollistakaan. Jokainen menee perille Jumalan Pojan uskon perusteella, joka ilmestyy Kristuksen henkilökohtaisen Sanan (rheema Rm 10:17) kuulemisen kautta. Muuta pelastustietä ei ole

4) Juutalainen ja kristillinen tunnustus “ainoasta Jumalasta” yhtenäistyy!

Kuten edellä olemme todenneet, kolminaisuusoppi on syvässä ristiriidassa juutalaisen tunnustuksen (5Ms 6:4) kanssa. Kolminaisuusoppi on aito cheerem, johon on ympätty monet sinänsä oikeat Raamatun totuudet inhimillisen järjen ja logiikan avulla, muttei jumalallisen ilmestykseen perustuvana. Siksi se yli Kirjoitusten menevänä on himmentänyt Kristuksen pelastustien ja etäännyttänyt suurimman osan juutalaisesta kansasta evankeliumin kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Kristillisen julistuksen irtiotto kolminaisuusopista merkitsisi aivan oleellisen esteen raivaamista tämän kansan voittamiseksi Messiaan Jeesuksen seuraamiseen. Erityisesti se taittaisi kärjen ortodoksijuutalaisuuden voimakkaasta otteesta tämän kansan uskonnollisessa ohjauksessa.

5) Kommunikointi islamilaisen maailman kanssa muuttuu oleellisesti!

Mitä merkitsisikään tämä irtiotto kolminaisuusopista kommunikaatiossa ja ajatustenvaihdossa islamilaisen maailman kanssa! Islaminuskoinen ihminen lausuu uskontonsa perusasiat sanoilla “la ilaha ill-Allah wa Muhammadun rasulu-llah, suomeksi “ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammed on Jumalan lähettiläs”. Islam tuntee yhden synnin, jota Jumalakaan ei anna anteeksi, shirk, rinnalleasettaminen. Juuri tähän syntiin islam katsoo kristittyjen syyllistyneen.

6) Islamilainen uskontunnustus voidaan myöntää oikeaksi!

Kristittyjen tulisi selkeästi tunnustaa islamilaisen uskontunnustuksen olevan tässä suhteessa oikeassa, että “ei ole muuta jumalaa kuin Jumala”, eikä Hänen rinnalleen saa ihminen asettaa ketään muuta (Jumalalla toki on oikeus nostaa rinnalleen, oikealle puolelleen istumaan ja hallitsemaan halutessaan kenet tahansa, tämän toki islaminuskoisetkin epäilemättä myöntävät!). Niin myös kristittyjen tulisi myöntää, että tämä uskontunnustus on oikeassa myös siinä, että Muhammed lähtiessään julistamaan 600-luvulla tästä totuudesta selkeästi luopuneen kristillisen maailman keskelle, on tässä mielessä profeetallinen henkilö. Millaiset verrattomat mahdollisuudet tämä avaisikaan keskustelulle ja pohtimiselle siitä, riittääkö “alistuminen” (aslam) Jumalan, Allahin tahdolle ja omakohtainen kilvoittelu (dsihad) tämän tahdon toteuteuttamiseksi, vai tarvitaanko lisäksi julistusta Jumalan Karitsasta, joka on tullut ottamaan kertakaikkisesti pois maailman ja samalla myös jokaisen musliminkin synnin. Eihän varsinainen kuolema, vaikka se tapahtuisi “pyhässä sodassa” islamin asian puolesta, sinänsä vapauta ketään ihmistä synnillisestä taipumuksestaan ja pahuudestaan, vaan se seuraa häntä paratiisin porteille asti. Silloin viimeistään havahdutaan huomaamaan, että pyhän Jumalan edessä ei riitäkään edes urhoollisin teko ja islamin opin mukainen elämäntapa ja alistuminen Allahin tahtoon vapautumiseksi synnin hallintavallasta. Siihen tarvitaan uskominen Jumalan Pojan ristiin. Tämä julistus on estynyt tavoittamasta suurinta osaa muslimimaalimaa juuri kolminaisuusopin vuoksi.

Muhammedin mukaan Jumala puhutteli häntä enkeli Jibrilin (Gabrielin) välityksellä ja lähetti hänet saarnaamaan Jumalan ykseyttä ja varoittamaan ihmisiä vääristä jumalista. Tämä Muhammedin väite enkeli Gabrielin ilmestymisestä on otettava vakavasti. Se sointuu yhteen Raamatussa kerrotujen Gabrielin ilmestysten asiayhteyksiin ja aikoihin. Enkeli Gabriel ilmestyi Danielille ja selitti näkyä lopun ajoista (Dan 8:16) ja saapui opettamaan häntä ymmärrykseen (9:21ss.) rukouksessa liikkeellelähteneen Sanan sisällöstä. Tämä tapahtui nimenomaan rukouksen pääaikana, “ehtoouhrin aikana” (vrt. muslimien intensiivinen rukouselämä!). Edelleen enkeli Gabriel ilmestyi Sakarialle ja Marialle (Lk 1:19, 26) ilmoittaen Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä.

Muhammedin alkuaikojen julistus oli kristillisvaikutteista, lähestyvästä tuomiopäivästä varoittamista vastaten näin Gabrielin Danielille antaman sanoman sisältöä. Johanneksen sanomaa pyhän Jumalan vaatimasta mielenmuutoksesta ja elämänparannuksesta voidaan verrata islamin vaatimaan alistumiseen Allahin edessä ja “pyhään sotaan “, dsihadiin, mikä alunperin islamissa merkitsee kilvoitusta Jumalan tahdon toteuttamiseksi.

Sensijaan enkeli Gabrielin kolmannen ilmestymisen sanoma Marialle on jäänyt islaminuskoisilta hämärän peittoon ja ymmärtämättä juuri siitä syystä, että kristityt kolminaisuusopin tulkinnoissaan ovat nostaneet Kaikkivaltiaan rinnalle Jeesuksen Jumalana eikä Jumalan Poikana. Gabrielin viestihän nimenomaan kuului, että Pyhästä Hengestä Korkeimman voiman varjossa, läsnäolossa, Mariassa siinnyttä ja syntyvää Pyhää “pitää kutsuttaman (kleetheesetai tullaan kutsumaan) Jumalan Pojaksi” (Lk 1:32,35). Tätä enkeli Gabrielin suulla annettua Kaikkivaltiaan määräystä ja Jumalan itsensä antamaa tunnustusta Jeesuksen kastehetkellä ja kirkastusvuorella Lk 3:22; 9:35) eivät kristityt enää toiselta vuosisadalta lähtien Ignatios Antiokialaisen myötä ole sanatarkasti uskoneet eivätkä totelleet, vaan ovat “omassa viisaudessaan” ryhtyneet puhumaan Jeesuksesta Kaikkivaltiaana Jumalana ja Mariaa “jumalansynnyttäjänä”, mikä islamilaisen ja myös juutalaisuuden tulkinnan mukaan on Jumalan pilkkaa.

7) Islamin ja ortodoksijuutalaisuuden ruoska kristittyjen selkänahassa menettää tehonsa!

Toistettakoon tässä jälleen, että totuus on Majesteetti, jota on kumarrettava, tuli se vastaan miltä suunnalta tahansa. Haluan tässä asiassa puhaltaa selkeästi pasuunaan Herralta saamani käskyn – tietenkin oman itseymmärrykseni ja käsitykseni mukaan, jonka paikkansapitävyyttä muut arvostelkoot! – mukaisesti: Itse Kaikkivaltias Jumala on ortodoksijuutalaisuuden ja islamilaisuuden näiden antikristillisistä piirteistään huolimatta asettanut ruoskaksi kristillisyydelle, että se palaisi takaisin juurilleen julistamaan sanomaa yhdestä ainoasta Jumalasta ja Hänen Pojastaan, jonka Hän on asettanut kaiken Pääksi ja tuomariksi koko ihmiskunnalle. Tätä terrorisoivaa ruoskaa ei voiteta muutoin kuin vain tällä tiellä! Mutta sehän merkitsee Jaakobin ahdistuksen tielle nöyrtymistä, jossa tunnustetaan omakin vilpillisyys ja petollisuus ja lähdetään kohtaamaan islamilainen ja muu maailma tunnustamalla heidät ihmisveljikseen, joilla on sama oikeus “Jumalan laitumen lampaina” (Hes 34:31; Ps 100:3) mielenmuutokseen ja perintöön kuin meillä, vaikkeivät ajattelekaan kaikessa samalla tavalla. Tämä tietenkin merkitsee jokaisen osapuolen luopumista oikeassaolemisestaan, tuosta väärästä fundamentalismista, jonka kautta tämän maailman ruhtinas, perkele, terrorisoi ihmisten välisiä suhteita. Tästä ja vain tästä on mahdollista jatkaa kohden luvattua rauhan valtakuntaa!

 

Muuttaako Kuulan kirja perinteistä kuvaa helvetistä?

Kirkollinen Kotimaa esitteli 15.6.01 kirjaesittelyssään Kuulan tutkimusta Paavalin helvettinäkemyksestä seuraavasti:

“Yksi Kuulan kirjan yllätyksistä on ikuisen rangaistuksen puuttuminen Paavalin ajattelusta. Paavalin käsityksen mukaan kuolema merkitsi ihmisen kaikinpuolista “tuhoutumista”. Ennen Kristuksen paluuta kuoleva kristitty saattoi kuitenkin luottaa siihen, että hän ikään kuin “tallentui Jumalan muistiin” ja pääsi Jumalan lupausten mukaan osalliseksi uudesta luomisesta ja pelastuksesta.

Kirkkoraamatussa nämä Paavalin erityispiirteet jäävät helposti lukijalta huomaamatta sen käännösratkaisujen vuoksi. Esimerkiksi Paavalin maininta siitä, että Jumala “lähetti Poikansa” (Rm 8:3) saa ennaltaolemiseen viittaavan lisäyksen “tänne”, vaikka sitä ei alkutekstissä olekaan. Myös käännöksen maininnat uskottomia kohtaavasta “kadotuksesta” (ts. tuhoutumisesta) tulee helposti luettua myöhemmän tradition valossa helvettiin viittaavaksi.”

Helvettikysymyksestä, kirjoitin SP7:ssä s. 17:

“totean vain sen verran, että sana iankaikkisuus, (iäinen, ikuisuus) ei merkitse Raamatussa vain loputtomuutta. Lukekaapa esimerkiksi Joona 2:7, josta käy ilmi, että Joonalla iankaikkinen kesti vain kolme päivää! Sanonta “aina ja iankaikkisesti” eis tuus aioonas toon aioonoon (2Tm 4:18; Hepr 13:21; 1Pt 4:11; Ilm 20:10 jne.) on epätarkka käännös, sillä “aina”-sanaa ei alkutekstissä ole ollenkaan! Asiallisesti oikein on Saarisalon käännös “maailmanajasta maailmanaikaan”. Esimerkiksi Ilm 20:10 voidaan sanatarkasti kääntää: “heitä vaivataan päivän ja yön (huom. yksikkö!) (ajan) maailmanajasta (toiseen) maailmanaikaan asti (eis)”.
Kun olen opettanut, että helvettikin Raamatun ilmoituksen mukaisesti sammuu aikanaan, kun poltettava loppuu, ja Jumala todella osoittaa olevansa kaikki kaikessa, eikö monille uskoville, teillekin, jotka kaikki käyttäydytte ikuisen helvetin puolesta puhujina melkein kuin verenhimoiset shakaalit, riitä, jos kuitenkin helvetti tulineen minunkin opetukseni mukaan, minkä Raamatusta olen saanut, vielä tästä eteenpäin kestää vähintään tuhat vuotta. Kyllä jokaiselle meistä joka tapauksessa annetaan itsekullekin tekojemme mukaan, ei siitä veljienkään pitäisi niin kovasti muka Jumalan puolesta huolta kantaa! Eikä tarvitse odottaa pitkään meistä kenenkään, sillä heti kuolemamme jälkeen olemme välitilassa tuonelassa ja siellä joko tulen helvetissä, vaivan paikassa tai Aabrahamin helmassa paratiisissa. Kannattaa vähän pohtia sitäkin, että rikas mieskin kaikesta päättäen oli uskovainen! Hän vain eli tämän elämänsä itsekkäästi itselleen eikä sen vuoksi tunnistanut Lasaruksessa Herraa Jeesusta, kuten Jeesus opettaa Mt 25:n lopussa.”

Tässä yhteydessä voimme edelläesitetyn perusteella todeta, että Kuulan tutkimustulos koskien ikuisen helvetin olemassaoloa Paavalin kirjoituksissa pitää paikkansa. Paavali ei julistanut ikuista helvettiä eikä tätä opetusta löydy Raamatun muistakaan alkuperäisistä kirjoituksista. Ei Jeesuskaan tätä opettanut puhuessaan “ikuisesta tulesta”. Hän vertasi “helvetin tulta” kaatopaikalla (Gehenna) tapahtuvaan jätteiden jatkuvaan, “ikuiseen” tulella tuhoamiseen, niinkauan kuin poltettavaa riittää

Uudessa maailmassa ei kaatopaikkoja enää tarvita! Mutta eräs omituinen asia siellä näyttää olevan: käärmeitä, susia eikä leijoniakaan ole sieltä hävitetty! Kaikessa rauhassa ne lampaitten kanssa “käyvät yhdessä laitumella”, mutta “pahaa ja vahinkoa” eli terrorismia siellä sensijaan ei näytä enää olevan (Jes 65:25).

Reino Marjakangas

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


Reino Marjakangas

Väärää opetusta lammashuoneesta

Vanhoillislestadiolainen opetus “yhdestä lammashuoneesta” perustuu väärään käännökseen!

“Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta (kreik. aulee, aitaus, tarha, piha); ne pitää minun myös tänne (lisäys, ei alkutekstissä!) saattaman, ja he saavat kuulla minun ääneni; ja pitää oleman yksi lammashuone (kreik. poimnee, lauma; ei siis missään tapauksessa lammashuone, kuten käännös väittää!) ja yksi paimen” (Jh 10:16 lestadiolaisten käytössä olevan ns. “rekisteriraamatun” mukaan).

“Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen” (Jh 10:16 KR38)

 

Kuuntelin erästä vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa pidettyä puhetta (Piirisihteeri Lauri Taskila pe 29.6.01 klo 17:30: Kaikki oppi ei vie taivaaseen). Koska puhe sisältää vanhoillislestadiolaisuuden keskeisiä oppikäsityksiä ja väittämiä, on syytä tässä niihin tarkemmin pysähtyä ja tarkastella Raamatun valossa.

Taskila sanoi väärien paimenten tuntomerkkejä olevan, “etteivät he kokoa Kristuksen laumaa, vaan kokoavat itselleen laumaa, kannattajia ja näännyttävät heidät nälkään”. Koska väärillä paimenilla vanhoillislestadiolaisuuden eli SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) piirissä tarkoitetaan kaikkia muita sananjulistajia ja pappeja paitsi niitä, jotka tässä niinkutsutussa ainoassa “jumalanvaltakunnassa” on tähän tehtävään kelpuutettu, sisältää Taskilan ja kumppaneiden julistus väärän todistuksen ja suorastaan valheen. Kristikunnan piirissä meidänkin aikanamme löytyy toki paljon sellaisiakin julistajia, jotka eivät kerää laumoja ympärilleen, vaan Johannes Kastajan tavoin neuvovat seuraamaan Jeesusta. Toisaalta on syytä huomauttaa, että vanhoillislestadiolaiset ovat tässä oman lauman kokoamisessa onnistuneet parhaiten, kokoaahan juuri heidän liikkeensä ylivoimaisesti suurimman lauman yhteen suviseuroihinsa. On vain syytä toivoa vastavuoroisesti, ettei tätä laumaa “näännytetä nälkään”!

Toisaalta oikeiden paimenten tuntomerkiksi Taskila ei kelpuuta niitä, jotka vanhoillisten tavoin julistavat syntejä anteeksi “Jeesuksen nimessä ja veressä”, koska he eivät kuulu rauhanyhdistykseen eli ainoaan oikeaan laumaan ja “jumalanvaltakuntaan”. Verta on nykyään Taskilan mukaan joka paikassa, niin kuin “kaikissa Egyptin astioissakin oli verta, jota noidatkin saivat aikaan”. Tämä on evankeliumin julistustyöhön täysin sopimaton ja suorastaan herjaava vertaus, sillä se “veri”, josta 2Ms 7:19-22 puhutaan, “haisi” ja oli yhtä saastunutta ja käyttökelvotonta, oli se sitten Jumalan miesten, Mooseksen ja Aaronin Herran sanan julistustyön aikaansaannosta tai noitien tekemää. Taskilan allegoria ei ole uskon mukaista eikä siksi oikeutettua.

Taskila mainitsi puheessaan kaksi raamatun kohtaa, nimittäin “Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja “Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta”, “jotka tiedetään niin hyvin, että nekin, jotka eivät koskaan ole Raamatun kansia aukaisseet, ne tuntevat”. Molemmat kohdat liittyvät Jumalan valtakunnan rajojen vetämiseen. Nämä rajat Taskilan ja kumppaneiden mukaan kulkevat täällä Suomessa rauhanyhdistysten puitteissa tapahtuvan julistuksen piirissä. Siellä vain ja ainoastaan on Jumalan valtakunta, oikea Siion, jossa synneistä päästäminen ja vanhurskautuminen tapahtuu!

 

“Älkää tuomitko!”

Taskilan mukaan “älkää tuomitko” “ei ole puhuttu epäuskon suojamuuriksi eikä epäuskon panssariksi uskottomille, vaan kristityille, jotka uskovat, etteivät he tuomitsisi toisiansa”! Epäuskoisethan on jo tuomittu, kuten Jeesus sanoi (Jh 3:18)! Taskilan tulkinnan mukaan epäuskoiset ovat tietenkin niitä, jotka torjuvat heidän suunnaltaan julistetun evankeliumin! Kuitenkin Jeesus sanoo, että “joka uskoo häneen” (vanha käännös: hänen päällensä), ei siis vanhoillislestadiolaisiin, johonkin Jumalan valtakuntaan, vaan Häneen, siis Jeesukseen, “ei tuomita”. Kristittyjä ovat siis kaikki Jeesukseen uskovat, kuuluivatpa he rauhanyhdistykseen tai ei. He ovat sitä julistetun ja uskossa vastaanotetun evankeliumin perusteella eikä sillä perusteella, että evankeliumi on saarnattu “oikeasta lammashuoneesta”, “jumalanvaltakunnasta”, “Herran Siionista” käsin.

Evankeliumi kulkee aina edellä ja synnyttää seurakunnan eikä päinvastoin! Näin juuri siinä, missä vanhoillislestadiolaiset torjuvat tuomitsemissyytöksen, heidät itsensä havaitaan istuvan tuomitsemassa toisia kristittyjä! On syytä todeta tässä yhteydessä sekin, että tuomitsemiskielto on annettu Raamatun mukaan kaikille, niin jumalattomille kuin uskoville erotuksetta (Rm 2:1). Kovin on omahyväistä ja Raamatun ilmoitukseen perustumatonta tällainen julistus! Ja jos tällaista joku rohkenee epäillä ja kyseenalaistaa, sitä pelotellaan Pyhän Hengen pilkalla, jota ei ikinä saa anteeksi.

 

Käännös “tänne lammashuoneeseen” on eksyttävää tulkintaa!

Tarkastelkaamme siis vanhoillislestadiolaisten opetusta yhdestä lammashuoneesta ja niitä perusteita, joilla he epäävät Jeesuksen opetuslapsen aseman niiltä, jotka seuraavat Herraansa heidän edustamansa ja rajoittamansa “armonvaltakunnan”, mikä käytännössä tarkoittaa SRK:n edustamaa kristillisyyttä, ulkopuolella. Tämä tarkastelu ja arviointi tapahtuvat sillä valtakirjalla, minkä Jeesus itse on antanut omilleen, kun Hän sanoi: “Minun lampaani kuulevat minun ääneni!” Jeesuksen omana ja Hänen lampaanaan tämän sanan perusteella on, ei ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus arvioida, kuuluuko Hyvän Paimenen ääni kaikilta osin vanhoillislestadiolaisten “lammashuoneesta” ja onko tämä todella “Jumalan valtakunta”, ilman, että syyllistyy kadottavaan Pyhän Hengen pilkkaan!

Tämä rajankäynti on siitäkin syystä hyvin tärkeää, koska lestadiolaisuuden piirissä kasvaneella ja sieltä syystä tai toisesta itsensä irti repineellä tai poispotkitulla ei yleensä ole rohkeutta etsiytyä kuuntelemaan Hyvän Paimenen ääntä miltään muultakaan suunnalta. Ainoa mitä he uskaltavat tehdä, on panna oma elämä ranttaliksi, alkaa ryypätä ja rellestää jumalattomasti, sillä saamansa, melkein geeneihin painuneen ohjelmoidun opetuksen mukaan sellaisella on vielä parannuksen mahdollisuus, mutta joka on “sortunut” johonkin toiseen suuntaan, on mahdollisuutensa palata “armonvaltakuntaan” yleensä lopullisesti menettänyt.

Kuten alussa siteeratusta Jh 10:16 käy ilmi, on tämä jae käännetty lestadiolaisten käytössä olevassa ns. rekisteriraamatussa auttamattomasti ja yksiselitteisesti väärin. Kun Jeesus puhui “tästä lammashuoneesta”, Hän ei puhunut omasta lammastarhastaan, jossa on vain Hänen lampaitaan. Jeesus viittasi juutalaiseen kansaan, jonka joukosta osa on Hänen lampaitaan. Muut lampaat, jotka saavat myös kuulla Jeesuksen äänen, ovat kotoisin pakanakansojen tarhoista. Ei niitä Jeesus sano johdattavansa suinkaan samaan Israelin lammasaitaukseen, kuten käännös antaa ymmärtää (“tänne”) eikä mihinkään muuhunkaan yhteiseen “lammashuoneeseen”, vaan Hän tahtoo kutsua ja johdattaa sekä juutalaisista että pakanoista lampaansa ulos seurakuntaansa (ekkleesia uloskutsutut), oman ruumiinsa osallisuuteen niin, että “on (tulevaisuudessa, fut.) oleva yksi lauma ja yksi paimen”. Jeesus ei siis myöskään johdata lampaitaan “yhdeksi lammashuoneeksi”, kuten käännös edellyttää, mikä on sinänsä mieletön ajatus, vaan “yhdeksi laumaksi”, “jossa ei ole erotusta juutalaisen eikä kreikkalaisen välillä”!

 

Lestadiolaisten korkein auktoriteetti käytännössä on “seurakunnan ääni” eikä Raamattu!

Perustuuko ja rakentuuko siis lestadiolaisten seurakuntaoppi, heidän opetuksensa Jumalan valtakunnasta näin yksiselitteisen selvästi väärään ja harhauttavaan raamatunkäännökseen? Siltä näyttää!

Kuvaavaa oli vastaus, jonka sain, kun soitin SRK:n päämajaan. Sain puhelimeen historioitsijaksi esittäytyneen miehen ja ilahduin. Varmaan kriittistä tieteellistä työtä tekevän tutkijan kanssa voi perustellusti keskustella asiasta. Vastaukseksi sain, että on kysymys tulkinnasta. “Me tulkitsemme toisin ja jos saarnaaja Taskila julisti niin, voidaan siihen luottaa”! (Sanatarkasti en muista, mutta vastauksen sisältö oli näin.) Huomautin, etteihän ole kysymys tulkinnasta, vaan selkeästi virheellisestä ja harhauttavasta käännöksestä, johon on vieläpä lisätty alkuperäiseen kreikankieliseen tekstiin kuulumatonta. Jos tulkinta nousee virheellisen käännöksen pohjalta, pitäisi olla aivan selvää, että se johtaa vääriin päätelmiin. Ajattelin tyhmyyttäni, että SRK:nkin piirissä hyväksytty periaate “Raamattu on korkein auktoriteetti uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä”, vaikuttaa niin, että asialliset huomautukset otetaan vakavasti tulivat ne miltä suunnalta tahansa.

Perustellut huomautukseni kaikuivat kuuroille korville! Heillä on oman näkemyksensä mukaan käytössään kirkossa hyväksytty käännös ja joka sitä arvostelee, hyökkää itse kirkkoa vastaan. Heidän edustamansa “jumalanvaltakunnan” ulkopuolinen, joka ei ole tätä “armonvaltakuntaa” löytänyt, että olisi voinut saada syntinsä anteeksi, ei kelpaa heidän lähes “kanonisoitujen” saarnaajiensa arvostelijaksi. Häneltähän puuttuu Pyhä Henki, joka on vain ja ainoastaan SRK:n edustaman kristillisyyden aitauksen sisällä, ei muualla! Ainoastaan seurakunta hallitsee saarnaajaa laumana julistaen aika-ajoin synninpäästön, kun pappi tai saarnaaja sitä yleensä saarnansa lopussa julkisesti ja siten (ainakin näennäisen) “nöyrästi heikon uskonsa ja viallisuutensa tunnustaen pyytää lupaa uskoa matkanvikansa anteeksi”. Tällä hän osoittaa olevansa “kuuliainen seurakunnan äänelle”.

Näin Taskilakin toimi ja kun synninpäästö oli saatu seurakunnalta saarnaajan julistuksenkin suhteen, ei siihen sivullisilla ole aihetta tulla sorkkimaan eikä edes Jumalalla ole huomauttamista, koska seurakunnan päästö on astunut samantien voimaan myös taivaassa! “Seurakunnan ääni” ja sitä ääntä usein “kuorossa”, joukkosuggestion vallassa käyttävien lampaiden arvostelukyky on ilmiselvästi nostettu Raamatun auktoriteetin ja jopa Jumalan Sanankin yläpuolelle. Tämän kontrollin alle liikkeeseen kuuluvat teologit ja papitkin, joilla nyt ainakin teoriassa olisi edellytyksiä tajuta, missä mennään, ovat alistuneet kuin pässit liekaan, etteivät vain tulisi potkituksi “armonvaltakunnan” ulkopuolelle.

 

Lammastarha ja laidun

Lammastarha oli aitaus, jota ympäröi kivimuuri ja sen päällä okaisista oksista tehty risuaita. Joskus se oli luola tai muu suojan antava tila. Iltaisin lampaat koottiin sinne sisään. Ne saattoivat kuulua eri omistajille. Yöksi asetettiin vartija veräjälle tai ovelle. Hän saattoi nukkua kynnyksellä, kuten nykyäänkin tapahtuu. Lampaiden luokse ei kukaan päässyt muuta tietä, ellei ollut varastamisaikeissa. Kun joku paimenista saapui, hänelle portti avattiin ja hän antoi kutsuhuutonsa kuulua. Jokaisella paimenella oli oma kutsuhuutonsa, joka kuului pitkän matkan päähän ja jonka hänen omat paimennettavansa tunsivat. Paimen myöskin tunsi omat lampaansa jopa nimeltä.

Kun kaikki paimenelle uskotut lampaat tulivat kootuksi portille, ilmaantui vielä yksi vaikeus. Vaikka paimen siirtyi aitauksen ulkopuolelle kutsuen tutulla äänellään, eivät lampaat välttämättä suostuneetkaan tulemaan ulos. Lampaat ovat tunnetusti itsepäisiä. Jos joukossa sattuu olemaan joku jäärä tai vanha “naispuolinen” uuhi, ne usein provosoivat koko joukon mukaansa. Ne tietävät, että ulkona on omat vaaransa uhkaamassa, laidun joudutaan etsimään usein matkojen päästä, eivätkä kaikki lampaat kenties vielä olleet oppineet täysin luottamaan paimenensa kykyyn pitää pedot loitolla ja löytää hyvät laidunmaat.

On paljon miellyttävämpää jäädä makoilemaan karsinan sisäpuolelle, sillä kyllähän sielläkin silloin tällöin pääsee valmiiksi tarjotusta heinätuposta ja vedestä osallisiksi, samalla kun karitsoita ja heikompikuntoisia hoivataan kykeneviksi myöhemmin pysymään lauman mukana. Ja aina sieltä löytyy myös paimenia, jotka “sateisena ja pilvisenä päivänä” eivät viitsi viedä laumaansa ollenkaan ulos.

 

Lampaiden “ulosheitto” karsinasta!

Mitä tekee tällaisessa tilanteessa paimen, edellyttäen, että hän on “hyvä, oikea paimen”, jollaiseksi Jeesus esitteli itsensä. Alkutekstissä käytetty “hyvää” merkitsevä sana ei tarkoita hyväsydämistä tai hellää. Sen perusmerkitys on “kaunis” ja sitä käytetään puhuttaessa mallikelpoisesta, ihanteellisesta, virheettömästä, eli “hyvä paimen” on juuri sellainen kuin paimenen tuleekin olla. Hän tekee kaikkensa, jopa antaa henkensä lampaitten edestä.

Oikea paimen ei siis portin ulkopuolella rupea kovin hellästi maanittelemaan, että tulkaa nyt lammaskullat, ettekö ymmärrä omaa hyväänne! Oikea paimen “laskee ulos kaikki omansa” siten, että hän heittää, ajaa, suorastaan potkaisee heidät ulos, kuten alkukielen sana ekballoo voimakkaasti ilmaisee. Tämä tapahtuu joko paimenen omasta tai avustajien toimesta. Tällaisina “avustajina” voivat toimia jopa uskovien nimeä kantavat fariseukset, kuten tämän hyvä paimen-vertauksen taustalla tapahtunut syntymäsokeudesta parantuneen miehen kohdalla, joka “ajettiin ulos” (sama sana ekballoo, Jh 9:34) synagoogasta.

Kaikki hyvän paimenen toimet tapahtuvat kuitenkin aina lampaiden parhaaksi. Nyt ne paremmin ymmärtävät seurata paimentaan, joka kulkee laumansa edellä. Vanhat jäärät ja uuhet saavat seurata laumaa nöyrästi perässä, jos haluavat. Juntturat joutuvat ennen muita nopeammin lahtipenkkiin!

 

Laidun – lampaiden pääasiallinen oleskelupaikka

Lammastarha toimi siis yöpymispaikkana ja suojana yön pimeydessä saalistavia susia vastaan. Kaikkien paimenten käytettävissä ei aina ollut tällaista suojaa, vaan he joutuivat Betlehemin paimenten tavoin vartioimaan paljaan taivaan alla yöllä laumaansa. Lammastarhan tehtävä ei siis ollut mitenkään keskeinen, vaan se oli käytännön tarpeista ja ulkonaisista olosuhteiden vaatimuksesta tehty järjestely.

Varsinainen lampaiden luonnollinen oleskelupaikka, “koti”, oli kuitenkin laidun, jonne heidän paimenensa heidät johdatti hyvän ruohon ja raikkaan veden ääreen. Siellä ei ollut turvallista kiviaitaa ympärillä, vaan lampaat olivat täysin paimenensa ja hänen paimensauvansa varassa. Lampaiden tuli pitää paimen näköpiirissään ja luottaa hänen valppauteensa ja paimensauvansa voimaan vaarojen uhatessa.

Tämä on kristityn, Jeesuksen lampaan, luonnollinen tila tänäkin päivänä. Omat suoja- ja turvatekeleet, kutsuttiin niitä sitten kirkoiksi, “jumalanvaltakunnaksi,” “Siioniksi” tai lahkoiksi eivät saa kohota hallitseviksi ja pääasiaksi, vaan katse tulee olla alati “luotuina uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään, Jeesukseen”. Näin täytyy olla riippumatta siitä, onko kulkusuunta kulloinkin “sisälle” tai “ulos”, tarhaan iltasella tai laitumelle aamulla.

 

Lampaat syövät alati – ja vain hyvää ruokaa

Lampaiden merkillinen ominaisuus on, että jos niillä on syötävää, ne syövät miltei alati ja milloin eivät syö, silloin ne märehtivät sitä samaa ruokaa. Syödessään niiden katse on aina kiinnitettynä ruohoon. Paimenen tehtävä on huolehtia tästä tarpeesta ja samalla varjella pedoilta ja muilta vaaroilta. Koira hotkaisee minuutissa parissa ruokansa ja juoksee tiehensä pitkiksi ajoiksi, mutta lammas tarvitsee jatkuvasti pureksittavaa.

Hengellisessä mielessä paimenen pääasiallisin tehtävä on viedä lampaat ulos laitumelle ja huolehtia siitä, että niillä on jatkuvasti saatavilla tuoretta ruokaa, “Sanan väärentämätöntä maitoa” (1Pt 2:2), jotta he sen kautta kasvaisivat kiinni pelastukseen. Tämä pelastus on “se leipä, joka on tullut alas taivaasta”, “tuo suuri lammasten paimen”, itse Herra Jeesus Kristus. Siksi Jeesus sanoi, että vain Hänen kauttaan pelastutaan.

Lampaiden itse on opittava syömään “Sanaa” paimenen läsnä ollessa. Näin ei välttämättä tapahdu, jos niitä syötetään ja totutetaan saamaan ruokansa lammasaitauksissa suoraan suuhun. Siellähän ei tarvitse seurata paimenta, paimenen virkaa hoitaa persoonaton kiviaita tai sähköpaimen ja ruoka opitaan hotkaisemaan koiran tavoin ja juoksemaan sen jälkeen tiehensä vehtaamaan toisten, jopa tämän maailman ruhtinaan lampaiden kanssa. Jo toki niitäkin samaan lammaskarsinaan mahtuu yllin kyllin.

 

Koirat hotkivat ja “uskonnollisille” variksille kelpaa myös tunkioruoka!

Tällaisia “hotkijoita”, nykyajankin monia uskovaisia, voi hyvällä syyllä verrata myös variksiin. Katselkaapa, kuinka lihavina ja itsetyytyväisinä ne tepastelevat kaupungin puiston laitamilla. Ne hakevat jätteistä ja tunkioilta ruokansa, mutta yhtä sujuvasti ne lentää leuhauttavat viljapellolle puhtaan ruoan äärelle täyttämään vatsansa. Heidän ruoansulatuksensa on sopeutunut käyttämään yhtä aikaa sekä saastaista että puhdasta ruokaa.
Todellisen lampaan ruoansulatus ei tällaista kestä, vaan lammas sairastuu ja lopulta kuolee, jos ei saa elävää, vihreää ruohoa (Ps 23:2). On todettu, että veren ja lehtivihreän molekyylirakenne on miltei sama. Ainoa ero on, että veressä, joka on punaista, keskeisenä on rauta, lehtivihreässä vihreyttä antamassa magnesium. Mutta molemmissa on sama elämänvoima, joka häviää esimerkiksi ruohosta, kun se nyhdetään maasta. Laajemmassa mielessä Raamattu puhuu kaikista ihmisistä Jumalan laitumen lampaina (Hes 34:31), mutta vain Jeesuksen kautta “sisälle ja ulos käyvät” pelastuvat. Hänen lampaansa täytyy johdattaa ja päästää “viherjäisille niityille”, “seuraamaan Karitsaa, minne ikinä Hän menee” (Ilm 14:4).

 

Jeesus-ovesta “sisälle ja ulos”

Jeesus on ovi, joka johtaa lampaiden luo. Oikea paimen kulkee siitä ovesta. Hänen täytyy olla Jeesuksen kutsuma, uskottava Häneen ja pysyttävä Hänen sanassaan. Joka ei näin tee, olipa hän kenen tahansa muun valtuuttama, kutsuma ja vihkimä, paljastuu ajan oloon uskonnollisuudestaan, herätysliiketaustastaan, kirkollisuudestaan ja oikeaoppisuudestaan huolimatta varkaaksi, joka on tullut “varastamaan, tuhoamaan ja tappamaan”. Arviointiperusteeksi ei siis riitä se, että hän kuuluu johonkin oikeaoppiseen “jumalanvaltakuntaan” eikä edes, että hänellä on kaikin puolin oikea oppi. Tie lampaiden luokse kulkee vain Jeesuksen kautta.
Mutta vielä enemmän! Jeesus ovena on toinenkin sisältö. Ne, jotka menevät (Jh 10:9) siitä ovesta sisälle (eiselthee, kreikan aoristi, merkitsee kertakaikkista menemistä), tulevat pelastumaan (sootheesetai, fut.)! Tämä ei koske vain paimenta, vaan kaikkia lampaita. Mutta miksi sanotaan, että tulevat pelastumaan? Jeesuksen sanojen jatke on tässä tärkeää: “Hän on käyvä sisälle (fut.) ja käyvä ulos (fut.) ja löytävä (fut.) laitumen”.

Jeesus siis edellyttää, jos tulkitsemme tätä muun ilmoituksen valossa, että Hän, joka itse on Elämän Portti, tulee olla jatkuvassa “käytössä”. Pelastus on yksin Hänessä. Lampaan tulee pysyä Hänessä ja Hänen sanassaan, elämän (ja kuoleman) yhteydessä Häneen, niin kuin oksa suoraan viiniköynnöksen rungossa kiinni. Muuten elämä karkaa ja oksa kuivettuu. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että lampaan on sitouduttava täysin Paimenensa herruuden alle sekä elämässä että kuolemassa. Tämä huomio selkeyttää meille Jumalan valtakunnan käsitettä.

 

Missä ja mikä on Jumalan valtakunta?

Se ei ole siis lammashuone eikä laidun, joissa molemmissa kyllä eletään täydellisessä Jumalan armon ja anteeksiannon ilmapiirissä, mutta jossa ei vielä itsessään ole irtipääsyä synnin orjuudesta todelliseen elämään. Tämä “uusi, elävä tie” kulkee vain esiripun, todellisen Lammasportin, Jeesuksen ruumiin kautta, jonka Hän on verensä kautta uhrannut meidän edestämme (Hepr 10:19s.).

Jumalan valtakunta merkitsee siis yksinkertaisesti Jeesuksen täydellistä herruutta, kuninkuutta, Hänen seuraamistaan kaikessa ja alamaisuutta Hänen äänelleen. On huomattavaa, ettei seurakunnan äänelle, vaan Hyvän Paimenen äänelle. Muutoin käy kuin Aadamille, kun hänelle sanotaan: ettäs kuulit emäntäs ääntä” (1Ms 3:17), kirous oli seurauksena! Vaikuttaa siltä, että lestadiolaisuudessa seurakunnan, “emännän” ääni on jo pitkään kuulunut niin voimallisena, että miehen, Kristuksen, ääni on jäänyt toiseksi, vaikka tälle “emännälle” on jo aikojen alussa sanottu: “sinun tahtos pitää miehen alle annettu oleman, ja hänen pitää vallitseman sinua” (1Ms 3:16).

 

Jumalan valtakunta on Kristuksen herruutta – ei lahkokarsina!

Käsite “Jumalan valtakunta” pitäisi useimmiten kääntää kreikkalaisen alkutekstin mukaisesti “Jumalan kuninkuus” (basileia kuninkuus), sillä se ei merkitse paikallista tai alueellista valtakuntaa tai valtapiiriä, vaan Jumalan kuninkuutta, herruutta. Se on lopun aikana tullut lähelle sitä varten, että ihmiset vapaaehtoisesti tulisivat jatkuvaan mielenmuutokseen, parannukseen ja kääntyisivät alamaiseksi tälle herruudelle, joka lähestyy ihmistä Jeesuksessa Kristuksessa.

Ns. lestadiolaisesti käsitetty “Jumalan valtakunta” ei ole Kristuksen herruutta, vaan paikallisesti käsitetyn määrätyn lauman usein kontrolloivaa herruutta, johon liikkeessä olevien omatunto on sidottu. Tämä sidonnaisuus on monien kohdalla mennyt niin pitkälle, että silloinkin, kun he ovat irtautuneet liikkeestä, he pelkäävät Pyhän Hengen pilkan pelossa arvostella tätä ns. “Jumalan valtakuntaa”.

Ei pitäisi pelätä, sillä Jeesus nimenomaan kielsi kulkemasta niiden perässä, jotka sanovat: “Täällä on Kristus!” Jumalan valtakunta, kuninkuus, on Kristuksen herruutta uskon kautta ihmisen elämässä. Vasta sitten, kun Hän saapuu pilvien päällä, ilmestyy tämä herruus täydessä voimassaan! Silloin tapahtuu ruumiin ylösnousemus ja Jeesuksen kautta luvattu pelastus, syntisyyden irtipäästö astuu lopullisesti voimaan.

 

Karsinakristillistä keinoruokintaa!

Voisi tässä yhteydessä todeta kärjistäen, että nykyaikanakin, ei ainoastaan lestadiolaisuudessa, vaan monissa muissakin herätysliikkeissä lampaat sopeutetaan pönkättyinä pysymään pienemmässä tai isommassakin lammaskarsinassa, jonne heitä usein keinorehuilla ja homeisilla leivillä syötetään ja juotetaan, mutta jossa lannanhajukin yhä enenevässä määrin lisääntyy kaikkine bakteerikantoineen. Siellä heikot helposti tallautuvat jalkoihin, mutta vahvat ja lihavat ovat ruokkijoiden suosiossa! Ja mistä syystä? Siksi että lampaita ruokitaan ja lihotetaan vain hyötytarkoituksessa, teurastuspäivää varten. Sellaisessa laumassa on viime kädessä toisarvoinen asia, kuka on lampaiden tosiasiallinen omistaja. Omat paimenet eivät niitä ole enää aikoihin kuljettaneet laitumille, eivät liioin voidelleet lampaiden päitä “tuoksuöljyllä”, että syöpäläiset ja muut ötökät lähtisivät, vaan heidän sijaansa ovat astuneet aitauksen omistajien itsekkäät pyyteet.

Nämä omistajat ovat antaneet lammashuoneen ovenvartijoille aivan uuden tehtäväkuvan. Aikaisemmin niiden tehtävänä oli varmistaa, että vain lampaiden oikea paimen pääsi sisälle kutsumaan ja johdattamaan lampaat ulos laitumelle, mutta nyt vartijan tehtäviin kuuluu “korvaushoito”. Kun lampaat pyrkivät pakkautumaan portille ulos päästäkseen, rauhoittaa vartija niitä ruokkimalla paimenen sijaan sopivalla ruohotupolla ja päästää (vrt. Jh 20:23) näin ahdistuneet lammasparat hetkeksi nälästään ja huolistaan, niin että pysyvät karsinan sisäpuolella. Ruoho voi sinänsä olla aivan oikeaa, mutta se ei ole hyvän paimenen välityksellä ja suojassa omakohtaisesti saatua, vaan jo elämänsä kadottanut ravintolisä, joka korvaa omakohtaisesti löydetyltä laitumelta nyhdetyn ruohon, eikä johda hyvän paimenen seuraan, missä pelastutaan, käydään sisälle ja myös ulos vihreille laitumille ahtaan karsinan luonnottomasta rajoituksesta.

Tässä onkin tämän lisäruokinnan suuri heikkous ja voimattomuus. Lampaat päästetään vain hetkeksi nälästään, mutta heitä ei päästetä tästä “karsinavankeudestaan” henkilökohtaiseen hyvän paimenen matkaseuraan. Tämä on useimmiten myös mukavuudenhaluisten lampaidenkin valinta.

 

Synninpäästön julistus Suomen Siionissa useimmiten fariseusten opin tasolla!

Synninpäästön varsinainen sisältö sakramentalisoituneen käytännön vuoksi muuallakin kuin vanhoillisuudessa on kaventunut merkitsemään vain syntien anteeksisaamista, mutta ei pääsyä syntisyyden hallintavallasta ja lopullisesta “synnin karsinasta” irti, mikä tapahtuu vain ja ainoastaan ristin alla Jeesuksen yhteydessä. Tähän ei liturginen, monesti maagissävyinen julistus “Jeesuksen nimessä ja veressä” riitä, ellei sitä seuraa oikea opetus.

Kaikkivaltias Luoja on ilmoittanut itsensä anteeksiantavana Jumalana alusta asti eikä vasta siinä vaiheessa, kun Hän antoi ainoan Poikansa. Juuri tällaisesta, anteeksiantavasta ja rakastavasta Taivaallisesta Isästä Jeesus opetti tuhlaajapoikavertauksessaan. Tuhlaajapojan ei tarvinnut muuta kuin “mennä itseensä” ja palata takaisin, saadakseen isänsä täydellisen anteeksiannon. Se riitti. Jeesus ei edellyttänyt vertauksessaan, että tuhlaajapojan olisi lisäksi tullut uskoa Häneen itseensä tai Ihmisen Poikaan.

Tämän Jumalan ominaisuuden ja suvereenisen rakkauden tietävät esimerkiksi ortodoksijuutalaiset varsin hyvin tutkiessaan Vanhan Testamentin kirjoituksia. Torjuessaan kristittyjen julistuksen syntien anteeksisaamisesta Jeesuksen nimessä, he vastaavat: “Meidän Jumalamme on anteeksiantava Jumala, joka suuressa armossaan antaa anteeksi ja ottaa vastaan jokaisen, joka tekee teshuuvan, parannuksen, katuu ja kääntyy Hänen puoleensa. Ei siihen ketään Jeesusta ja Jumalan Poikaa lisäksi tarvita!” Tässä he ovat aivan oikeassa! Jos ei heille ja yleensä kuulijoille opeteta, mitä Jeesus todella on tehnyt ja tekee meidän puolestamme ja meissä, jää synninpäästön julistus vanhatestamentilliselle asteelle, samalle asteelle fariseusten julistuksen kanssa. Täytyy ihmetellä, ettei tätä puolta nykyaikana osata ajatella loppuun.

Haluan tätä vielä selventää lainaamalla kirjoittamaani tekstiä Suuhusi Pasuuna -lehden 6. numerossa, ss. 12-13. Mikä kuppikunta osaa tämän itseensä sovittaa, se sovittakoon!

 

Anteeksianto ei vapauta perisynnistä!

“Jumalan anteeksianto on ehdoton ja jokaisen ihmisen tulee kääntyä. Tässä kaikessa juutalaiset ovat erittäin kirkkaasti oikeassa. Jumala on alun pitäen hyvä ja Hänen tykönsä saa syntinen palata milloin tahansa ja Hän antaa anteeksi. Tämä kaikki on luettavissa vanhan liiton kirjoituksista. Kun nykyinen kristillinen julistus, ei ainoastaan lestadiolaisten piirissä, vaan koko kristillisyydessä, on kaventunut vain anteeksiannon julistukseen ja sen vastaanottamiseen, se ei itse asiassa ole farisealaista juutalaisuutta ja Vanhan Testamentin ilmoitusta pitemmällä. Voipa hyvällä syyllä todeta, että ehdollistaessaan anteeksiannon vain Jeesuksen nimeen tapahtuvaksi (huomatkaa, että tässä siunatussa Nimessä annetaan paljon enemmän, kuin synnit anteeksi!) he ovat kaventaneet Jumalan suvereenisen hyvyyden ja ihmisrakkauden opilliseen muottiin, joka ei ole yhtäpitävä raamatullisen ilmoituksen kanssa. Koska Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus ovat olleet olemassa alusta pitäen, Hän lähetti Poikansa (Tt 3:4ss.). Toisinpäin se ei ole tapahtunut!

Anteeksianto ei poista kuoleman välttämättömyyden tosiasiaa ihmisen elämästä. Syödessään hyvän ja pahan tiedon puusta ihminen on auttamattomasti joutunut kuoleman valtojen alaisuuteen, hän on joutunut käärmeen siemenen osallisuuteen, jota perisynniksi (hieman epätarkasti) kutsutaan. Parannuksen teko, kääntyminen ja anteeksiannon omistaminen ei tätä tosiasiaa poista hänen elämästään. Siihen tarvitaan sellainen Jumalan teko, joka mahdollistaa irtipääsyn kuoleman orjuudesta ja tuo uuden elämän tilalle.

Tätä logiikkaa ei edes Israelin opettaja Nikodeemuskaan ymmärtänyt (Jh 3) ja vielä tänä päivänäkin se on juutalaisille suuri pahennuksen aihe. Kun on kirjoitettu, että Jeesuksessa meillä “on lunastus, syntien anteeksisaaminen” (Kol 1:14) ja että “hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus” (Apt 13:38), on kysymys enemmästä kuin vain anteeksisaamisesta. Alkukielen sana afesis tarkoittaa irtipääsyä syntisyyden hallintavallasta. Uskominen Jeesukseen merkitsee tätä ja lisäksi uutta elämää kuuliaisuussuhteessa Häneen. Tämä on Jumalan teko ja Jumalan rakkauden ilmestyminen, “että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Jh 3:16)”.

 

Missä uskovat syntyvät ja vahurskauttaminen tapahtuu?

Taskila ilmaisi puheessaan herätysliikkeensä tulkinnan ja väitteen, että “Jumala vanhurskauttaa kaikki kansat omassa valtakunnassaan. Kaikki kansat syntyy Herralle Siionissa, sanoo Raamattu!” Tässä ilmeisesti viitataan SRK:n hyväksymän ja käytössä olevan ns. rekisteriraamatun käännökseen psalmista 87:5 ja myös psalmista 110:3.

Verrataanpa näiden jakeiden käännösratkaisuja ja psalmien otsikointia nykyiseen käännökseen. Huomaamme mielenkiintoisia asioita.

87. Psalmi

I. Uud. Test. seurakunnan otollisuus. II. Evankeliumin saarnaaminen.

5. “Zionille pitää sanottaman, että kaikkinaiset kansat siellä syntyvät, ja että Korkein sitä rakentaa.” (Rek.raam.)

PSALMI 87

Kuningas on syntynyt Siionissa

5. Ja Siionille ilmoitetaan: “Se mies on syntynyt täällä! Korkein pitää Siionin lujana”. (KR92)

110. Psalmi

Ennustus I. Kristuksen valtakunnasta, II Pappeudesta, III. Voitosta.

3. “Sinun voittos päivänä palvelee sinun kansas sinua mielellänsä pyhissä kaunistuksissa: sinun lapses synnytetään sinulle niinkuin kaste aamuruskosta.” (Rek.raam.)

PSALMI 110

Kuninkaan kruunajaispsalmi

3. Nyt sinulla on valta, kansasi seuraa sinua yhtenä miehenä. Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta”. (KR92)

 

Rekisteriraamatussa on ohjaava otsikointi!

Psalmien otsikoinneissa näkyvät jo oleelliset erot. Rek.raam. tulkitsee psalmin 87 puhuvan Uuden Testamentin seurakunnasta ja sieltä käsin saarnattavasta evankeliumista, KR92:n tulkinnan mukaan psalmi puhuukin Siionissa syntyneestä kuninkaasta. Vastaavasti psalmin 110 otsikko Rek.raam. mukaan puhuu Kristuksen valtakunnasta, kun taas KR92:n mukaan on kyse kuninkaan kruunajaispsalmista.

Otsikointi ei tietenkään ole ohjeellista verrattuna varsinaiseen Raamatun tekstiin, tämähän myönnetään toki SRK:nkin piirissä. Mutta miten asianlaita on käytännössä? Rekisteriraamatussa otsikointi ja rekisterit hakusanoineen antavat lukijoille ja saarnamiehille suhteellisen helpon ja vaivattoman tavan tutkia eri aiheita. Omakohtainen vaivalloinen Raamatun lukeminen ja tutkiminen ja ennenkaikkea sen tulkitseminen voidaan tarpeettomana ohittaa.

Ilmeisesti tähän perustuu rekisteriraamatun suuri suosio SRK:n piirissä, niin ettei uusi kirkkoraamatun käännöskään, vaikka käännöskomiteassa oli heillä oma edustuksensakin, pystynyt sen kanssa kilpailemaan. Rekisterin laatijan tulkinnat viitteineen ohjaavat mukavasti valmiiksi tulkitun ja valmistetun ruoan ääreen. Näin opin tulkitseminen ei olekaan Raamatun ohjeellisuuden varassa, vaan rekisterinlaatijan valmiin tulkinnan varassa.

 

Rekisteriraamattu tarjoaa jo kertaalleen tulkittua oppia!

Tämä “rekisteri eli johdatus Pyhässä Raamatussa perustettuin tarpeellisimpain asiain pikaiseen löytämiseen, niin myös autuuden opin selkiämpään ymmärrykseen”, kuten rekisteriraamatussa asia ilmaistaan, onkin sitten luku sinänsä. Siinä annetaan valmiit opilliset ja erittäin pitkälle ja monta kertaa suorastaan mielivaltaisesti allegorisoivat silmälasit, joiden kautta “autuuden oppi selkiämmin ymmärretään”.

Eli kun lestadiolainen saarnaaja saarnaa, hän ei välttämättä selitäkään Raamattua, vaan rekisterilaatijan omaa teologista selitystä, näkemystä ja käsitystä ilmoituksen sanasta. Käytännössä siis Raamatun Pyhässä Hengessä inspiroitu Sana ei ole suoraan ohjaamassa, vaan rekisterin laatijan oma inspiraatio.

Sekä nykyisessä että edellisessä kirkkoramatussa on otsikoinneissa pitäydytty tekstin asiasisällön eksegeettisen tutkimuksen pohjalle rakentuvaan sisällön esittämiseen, ja ne ovatkin huomattavasti luotettavampia kuin rekisteriraamatussa esimerkiksi psalmeissa Uuden Testamentin ilmoituksen pohjalta tulkitut päällekirjoitukset.

 

Siion kaikkien Jeesuksen lampaiden ja heidän Paimenensa yhteinen kotikaupunki!

Verratessamme varsinaisten käännösten tekstejä toisiinsa, huomaamme, kuinka ilmeisen vaikeasti tulkittavia kääntäjienkin näkökulmasta katsellen puheenaolevat psalmit ovat. A.F. Puukko tulkitsee selitysteoksessaan psalmin 87 olevan ehkä juutalaisuuteen kääntyneiden pakanain, proselyyttien, pyhiinvaelluslaulu. Jakeessa 4 esitetään puhuvana Jumala itse, joka mainitsee eri maissa elävät tai siellä Israel-uskoon kääntyneet tunnustajinaan: nyt he ovat uskonsa puolesta Siionissa syntyneitä lapsia (Ps 68:32; Jes 19:18s.). Siionin ulkopuolellakin syntyneet Jahven tunnustajat ovat nyt aatteellisesti Siionissa syntyneitä (j.5, Jes 44:5).

Ei ole siis kysymys paikallisesti Jerusalemissa tai Siionissa syntyneistä uskovista, kuten Rek.raam. virheellisesti kääntää puhuen jopa kansoista, jota sanaa ei alkukielessä ole ollenkaan. Siionissa on jokaisella Jahven tunnustajalla, Israelin uskon saaneella kansalaisoikeus riippumatta siitä, missä maailman kolkassa on syntynyt, parannuksen tehnyt ja uskoon tullut. Siksi Siionia muistutetaan, että näitä kaikkia on pidettävä Siionissa syntyneinä, kuten teksti alkukielen mukaan kuuluu: “Siionille sanotaan: ‘Itsekukin on syntynyt siellä’ (Jussi Aron käännös)”. Tämä on Herran puhetta, joka ilolla näkee tunnustajiensa, uskovaistensa luvun lisääntyvän. Taivaassa pitämäänsä kansojen luetteloon (j.6) Herra merkitsee kaikki Siionin ulkopuolellakin syntyneet tunnustajansa (2Ms 32:32; Jes 4:3; Ps 139:16). Tämä taivaan kirja vastaa elämänkirjaa (Ilm 13:8; 21:27).

Puukko mainitse selitysteoksessaan samantapaisia ajatuksia löytyvän Israelin ulkopuoleltakin. Eräästä intialaisesta Sikhs nimisestä uskonnollisesta suunnasta kerrotaan, että jokaisen siihen liittyvän on vihkimisessä tunnustettava, olipa hän mitä kansallisuutta tai mistä tahansa, että hän on syntynyt Patnassa, suunnan suuren perustajan ja järjestäjän syntymäkaupungissa.

Tässäpä olisikin vanhoillislestadiolaisilla aihetta vakavaan itsetutkisteluun ja parannuksentekoon. Heidän opetuksensa mukaan vain rauhanyhdistyksen tiloissa ja piirissä käppäilijät ja heidän karsinassaan syntyneet ovat laillisia Siionin kansalaisia. Lestadiolaisten “Siionille”, niinkuin kaikille muillekin kuppikunnille kuuluu Ps 87:5 kehoitus tunnustaa ja hyväksyä muutkin toisista lammastarhoista saapuvat Jeesuksen lampaat, “karitsaisten ristin tietä vaeltavat” pyhiinvaeltajat samassa Siionissa syntyneiksi, olipa heidän syntymäpitäjänsä tai “synnytyslaitoksensa” mikä ja missä tahansa.

Psalmi 87 päättyykin riemulliseen kristittyjen todellisen yhteyden kuvaukseen, kun Siioniin vaeltavat käännynnäiset (j.7) perille päästyään iloisesti laulaen ja karkeloiden ylistävät Siionia pelastuksensa lähteenä. Psalmin päällekirjoitukseksi sopiikin erinomaisesti “Siion, kaikkien kansojen kotikaupunki” (Aro). Mutta vielä enemmän. KR92:n tulkitsema “Kuningas on syntynyt Siionissa” on psalmin sanoman toinen puoli. Kun tunnustetaan: “Sinussa ovat (kaikki) minun lähteeni”, siinä samalla tunnustetaan samaa Paimenta, joka ristinkuolemallaan kukisti juuri Siionin porteilla, kaikkien leirien ulkopuolella, ristinkuolemallaan kuoleman tuoden valoon elämän ja katoamattomuuden seuraajilleen. Hän on korotettu kaiken Pääksi kaikista kansoista koostuvalle seurakunnalleen.

Tämän saman Paimenen seuraamisesta puhutaan myös psalmissa 110:3 “Nyt sinulla on valta, kansasi seuraa sinua yhtenä miehenä. Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta”. Näillä sanoilla todellinen Siionin kansa, Jumalan oma kansa, kruunaa Kuninkaakseen Hänet, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Tätä Daavidin huoneen Herraa ja Kuningasta seurataan “yhtenä miehenä”.

 

Vaatimus armonvaltakunnan löytämisestä ennen Jeesusta on harhaoppia!

Taskila mainitsi puheessaan vanhoillislestadiolaisen korostuksen, että tie kunnian valtakuntaan kulkee armon valtakunnan kautta. Tämän mukaan pitää ensin löytää “armonvaltakunta”, oikea lauma, ennenkuin voi tehdä oikean parannuksen ja vanhurskautua Jumalan lapseksi. Edellä on jo käynyt selväksi, ettei näin voi olla. Tämä on kavalasti pelastukseen ujutettu lisävaatimus, jolle ei löydy sanasta perusteita. Jeesuksen kehoitus: “Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan” (Mt 6:33) ei ole sanottu jumalattomille vaan uskoville. Jumalaton ei etsi Jumalaa, sillä kirjoitettu on: “Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet.” (Room 3:11s.).

Uskovat taasen eivät tietenkään etsi löytääkseen jonkun rajatun lauman, “jumalanvaltakunnan”, sillä siitä lähtien, kun he ovat saaneet armon lähteä Kristuksen valossa jatkuvassa anteeksiantamuksessa vaeltamaan ja pysyneet siinä, on heillä syntynyt Hengen kautta yhteys myös Hänen lampaisiinsa (1Jh 1:7). Heitä kehoitetaan etsimään, tavoittelemaan, kysymään alati (kreik. dzeeteite prees.) Jumalan tahtoa elämäänsä ja vaellukseensa Jumalan lapsena, kilvoittelemaan Sanan tutkimisessa ja rukouksessa, että säilyisivät Herran tahdon tiellä. Siioniin, taivaalliseen Jerusalemiin on heidän katseensa alati tähyämässä, sinne he ovat pyhiinvaeltajina vaeltamassa. Tällä matkalla he voivat ja saavat liittyä pelotta eri pyhiinvaeltajaryhmien kanssa vapaasti toistensa seuraan. Ainoa edellytys on, että kaikki haluavat kulkea saman Paimenen, Herran Jeesuksen jalanjäljissä ja yhdestä suusta tunnustaa: “Kaikki minun lähteeni ovat sinussa”. “Nyt Sinulla on valta, kansasi seuraa Sinua yhtenä miehenä”! RM

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


Reino Marjakangas

Pasuunan ääniä Siionista

Tässä Suuhusi Pasuuna -lehden numerossa käymme selkokielisesti joidenkin Suomen Siionissa esiintyvien harhautumisien kimppuun siinä toivossa, että ainakin jotkut seurakuntien vastuunkantajat tulisivat ravistetuiksi hereille ojentautumaan Herran sanan mukaan ja oikaisemaan vääristymät.

 

Vinksahtanutta henkien koettelemista!

Voitto Ramu on tehnyt teräviä huomioita karismaattisen liikehdinnän liepeillä esiintyvistä epäraittiista ilmiöistä. Hän on niistä vilpittömästi ja aiheellisesti huolissaan. Vihkosessaan “Älkää jokaista henkeä uskoko” hän on vastapainoksi kehitellyt “henkienkoettelemisopin”, joka kuitenkin vie ja on jo vienyt monia ojasta allikkoon ja epäraittiille poluille aivan päinvastoin kuin kirjoittaja on alunperin tarkoittanut. Elämä on monien kohdalla muuttunut yhdeksi henkien temmellyskentäksi, piruja nähdään joka oksalla ja kannon nokassa, saatikka, että toisten ihmisten ja uskovienkin kohtaaminen on jatkuvaa pelonsekaista varuillaan oloa, “jos vaikka mikäkin henki milloinkin hyökkää tai tarttuu ja vie mukanaan”. “Henkiä” sitten koetellaan ja manataan ja niiltä suojaudutaan toistamalla raamatunlauseita, suorittamalla rituaalisia siunauksia ja pyhittämisiä, ristinmerkeillä, öljyvoiteluilla, musiikilla jne., ikäänkuin pahat henget niitä pelkäisivät. Tällainen jopa raamatunlauseiden käyttö manausvälineenä on täysin maagista ja verrattavissa pakanallisten suomalaisten esi-isien, Lapin noitien ja shamaanien loitsuihin. Manipuloinnin kohteena oleva ihminen seisoo näiden toimitusten edessä nolona, onnettomana ja kenties ihmetellen itseään, onko mahdollista, että on joutunut jopa tietämättään salaperäisten henkien viestintäkanavaksi ja eikö hänen oma henkilöllisyytensä ja mielipiteensä merkitse tässä myllytyksessä mitään. Ei ole ihme, että moni tervejärkinen tälläisten “koettelemisien” kohteena, kun henkilön oman persoonallisuuden ohi puhutellaan ja manataan jotakin aineetonta oliota, hämmentyneenä purskahtaa nauruun tämänkaltaisen mielettömyyden edessä. Mutta silloinkin diagnoosi on selvä: paha henkihän se siinä nauraa ja paljastaa itsensä!

 

Ihmisen saatanallinen luovuus

Monet herkemmät ja asioista tietämättömät alkavat pelkojensa ohjaamina luoda itsessään usein manipuloijan oletettujen toiveiden mukaisia “sivupersooniaan”, niin että kohta marssii näitä “henkistettyjä tinasotilaita” pitkä liuta milloin minkin nimisinä ja äänisinä esiin. Ihmisessä on nimittäin syntiinlankeemuksen seurauksena käärmeen siemenen osallisuuden myötä saatu saatanallinen luovuus 1Ms 3:5), joka saa jo itsessään versomaan, jopa “luomaan” joka lähtöön mitä merkillisimpiä todellisuuksia. Ihminen siinä on useimmiten itse näiden “henkien” tuottamisen takana. Tällä en tietenkään pyri puhumaan tyhjäksi sitä tosiasiaa, että olisi olemassa todellisia pahoja henkiäkin, jotka voivat manifestoitua ihmisessä. Ne ovat kuitenkin harvinaisempia. Useimmiten näiden ilmiöiden takana on ihminen itse omine pelkoineen ja harhoineen.

Onneksi Jumala ei ole tätä maailmaa ihan näin sekavaksi luonut, vaikka pahuuden ja eksytyksen voimat näyttävätkin voimistavan otettaan meidän Herramme sallimaan mittaan saakka. Paholainenkin on onneksi viime kädessä vain Jumalan renki, jolle aikoja sitten on sanottu: “Tähän saakka, mutta edemmäksi et!”

 

Ihminen ei ole mekaanisesti “henkien” käytettävissä oleva tuohitorvi!

Ramulla näyttää olevan spritistinen käsitys profetoimisesta, vaikkei hän kenties sitä itsekään huomaa. Sen mukaan ihminen jopa uskovanakin on meedio, tuohitorvi, jonka kautta milloin minkinlainen henki puhaltelee. Tämä ei ole kristillinen näkemys. Kun Paavali muistuttaa, “kuinka ollessanne vielä pakanoita vastustamaton voima ajoi teitä mykkien epäjumalien luo” (1Kr 12:2ss.), hän samalla antaa ymmärtää, ettei Jumalan Hengen vaikutuksen alla puhuva ole tällaisen pakottavan voiman edessä, vaan Jumalan Hengen vaikutuksen alla kykenee kontrolloimaan puheensa. Eli sama asia sanottuna toisinpäin: Jos ihminen joutuu joukkosuggestiosta johtuen tai muusta syystä kontrolloimattomaan tilaan hurmoksessaan ja pakon alla toimii tai puhuu, mitä puhuu, ei sellainen ole Jumalan Hengen vaikuttamaa, vaan joko ihmisen oman psyyken tuotetta tai pahimmassa tapauksessa siihen sekoittunutta pahan hengen vaikutusta. Kun Herran sana tuli esimerkiksi vanhan liiton profeetoille, eivät he langenneet loveen, vaan Herran sana tuli heille, Herra puhui heidän hengelleen ja tämän sanan he itsekukin persoonallisella tavallaan julistivat edelleen. Jumalan Henki ei työnnä koskaan luomansa ihmisen omaa persoonallisuutta sivuun puhaltaakseen hänen kauttaan niin kuin megafonista oman sanomansa. Tässä on suuri ja oleellinen ero spiritismin ja raittiin hengellisyyden välillä.

 

Mitä “henkiä” käsketään koettelemaan?

Raamattu käskee koettelemaan henget, ovatko ne Jumalasta (1Jh 4:1). Tässä Raamatun kohdassa koetteleminen (dokimadzoo) ei merkitse sen tutkimista ja torjumista, mikä henki milloinkin ihmisessä puhuu, vaan “sana kuvaa koetusta, jonka edellytyksenä on hyvä motiivi, halu saada esiin se, mikä on totta ja aitoa. Se, mikä on Jumalasta, tulee ottaa vastaan, ja se, mikä ei ole Jumalasta, on hylättävä” (Novum 4, s. 651). On siis kysymys julistajan ja profeetan ja hänen sanomansa aitouden tutkimisesta, voidaanko hänen julistuksensa kaikilta osin hyväksyä, vai hylätä.

Tässä Raamatun kohdassa (1Jh 4:1ss.) sanaa “henki” on käytetty yksinkertaisesti persoonallisesta ihmishengestä, ihmisen omasta persoonallisuudesta, varsinaisesta minästään. Kun käsketään koettelemaan henkiä, ei niillä tarkoiteta joitakin ruumiittomia ilmassa leijuvia henkiä, vaan kehoitetaan tutkimaan ja koettelemaan edessä seisovia ihmisiä, heidän julistustaan, ajatteluaan, persoonallisuutta, löytyisikö kenties heissä antikristukselle ominaisia piirteitä ja tunnustavatko he Jeesusta sellaiseksi kuin Hän on vai ei. Kun Jeesus kääntyi Pietariin päin ja käski saatanaa (satan vastustaja) väistymään, ei Hän tarkoittanut Pietarin taustalla vaikuttavaa henkiolentoa, vaan Pietaria itseään, joka sielullisessa vilpittömyydessään vastusti Jumalan aivoituksia ajattelemalla ihmisten tavoin (Mt 16:23). Ei siinä Pietari silti personoitunut saatanaksi lopun iäkseen, vaan aivan varmasti Jeesuksen nuhtelun jälkeen teki liukkaasti täyskäännöksen (parannuksen) asennoitumisessaan ja ajattelussaan. Tällaisessa vastustavan ihmisen merkityksessä saatana esiintyy useita kertoja Vanhan Testamentin teksteissä, vaikkei se useinkaan meidän käännöksissämme käy ilmi.

Me ihmiset voimme usein olla vilpittömästikin väärässä ja aina on toivoa mielenmuutoksesta niillä alueilla, missä meitä päästään rakkauden hengessä neuvomaan. Käytännön kohtelu on kuitenkin yleensä niin raju, että ihminen tuomitaan kokonaisvaltaisesti ja heitetään pihalle, ettei vain hänen väärä henkensä tarttuisi muihinkin! Ottakee jyvät ja jättäkee akanat silleen”, neuvoi kerran Paavo Ruotsalainen. Ei meidänkään useimmiten tarvitse tässä “henkien tutkimusopissa” mennä tämän pitemmälle!

 

Väärä käännös henkien koettelemisen pohjana!

Kun henkien erottamisen lahjaa ei ole monilla, kuten Ramu toteaa, hän on keksinyt jokaiselle riviuskovalle sopivan oivan suojautumiskeinon väärien henkien toiminnalta. Ennen puolileikillisesti neuvottiin, että tarkista, onko sanoman tuojalla pukinsorkat ja häntä kainalossa. Tämä neuvo osoittautui kuitenkin kehnoksi, koska Belsebuub piti yleensä sorkkansa ja häntänsä piilossa. Mutta nyt Ramu sanoo, että tämä suojautumiskeino “on annettu kaikille Jumalan lapsille ja se toimii aina. Se on yksinkertainen ja erehtymätön tulkki”. Tämän “erehtymättömän tulkin” käyttö perustuu 1Jh 4:2 KR38:n epätarkkaan käännökseen: “Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta”. Ramu kirjoittaa tästä sananpaikasta: ”Valtavan selkeä, yksinkertainen ja aina toimiva sanankohta. Todellinen tunnussana, jonka edessä väärät henget vapisevat ja vaikenevat. Tuo Raamatun kohta on väärille hengille niin vaarallinen, että se on pitänyt uudessa Raamatunkäännöksessä muuttaa muotoon jossa se ei toimikaan enää tunnussanana.” Valitettavasti irrallisia Raamatun lauseita ei ole tarkoitettu tällaiseen maagiseen manaamiseen, ”tunnussana”- vielä vähemmän voimasanakäyttöön. Sensijaan Herran nimen turhaan lausumiseen siinä helposti syyllistytään!

 

Mitä “lihaksi tuleminen” merkitsee?

Mainittu epätarkka käännös on johtanut Ramun ja monen muun tämän paikan virheelliseen tulkintaan. Alkutekstissä ei sanota tässä, että Jeesus tulee tunnustaa Kristukseksi vaan sanatarkasti siinä sanotaan “Jeesuksen Kristuksen lihassa (ei: lihaan!) tulleen”. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus, Messias, Sana, on tullut Jeesuksessa ruumiilliseksi ihmiseksi, ei vain, että Messiaan Henki olisi tullut johonkin ihmiseen, “lihaan” poistuakseen sitten esimerkiksi Jeesuksen kuoleman yhteydessä jättäen ruumiin. Ruumiillisena ihmisenä Hän nousi ylös ja otettiin ylös taivaaseen. Sieltä Hän, kun aika koittaa, on tuleva ruumiillisena ihmisenä, Ihmisen Poikana, vallalla ja kunnialla vyötettynä taivaan pivissä tänne maan päälle takaisin. Tässä puheena olevassa kohdassa KR92 onkin kääntänyt jakeen ajatuksen erinomaisen hyvin ja selventävästi kaksoiskäännöstä avuksi käyttäen alkutekstin mukaan: “Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta.” Ramun mukaan tämä raamatunkohta uudessa käännöksessä “ei toimikaan enää tunnussanana”, koska se “väärille hengille vaarallisena” on täytynyt muuttaa uuteen muotoon! Kaikkea sitä kuuleekaan! Kannattaisi ottaa Raamatun varoitus opettajaksi ryhtymisestä tuomion pelossa vähän vakavammin (Jk 3:1)!

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että sellaisessakin julistuksessa, missä kyllä kirkkaasti tunnustetaan Jeesuksen sovituskuolema ristillä ja rakennetaan pelastusoppi sen varaan, mutta unohdetaan tyystin Jeesuksen lihaksi, ihmiseksi tulo, Hänen vaelluksensa täällä maan päällä myös välttämättömänä osana pelastusta, ollaan hyvin lähellä sitä tosiasiaa, ettei tunnustetakaan Jeesusta Kristusta ihmiseksi, lihaksi tulleena. Elämä ilmestyi jo lihaksi tulleessa Jeesuksessa Hänen maallisen elämänsä aikana (Jh 1:14; 1Jh 1:1-2) eikä vasta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Siksi esimerkiksi sellaisissakin piireissä, missä nykyään suorastaan raivotaan Vapahtajan syntymäjuhlan, joulun kristillistä viettoa vastaan, olisi syytä pysähtyä miettimään, tunnustetaako heidän keskuudessaan todella Jeesusta Kristusta lihaksi tulleeksi! Vanhat kristityt osasivat iloita pelastuksestaan myöskin seimen äärellä, veisatessaan: “On ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesus-lasta... Tuo lapsi poisti synnin kirouksen, ja Aatamista tulleen lankeemuksen!” Synnin kirousta ei olisi kyennyt poistamaan kuka tahansa. Siihen tarvittiin neitseestä syntynyt ainosyntyinen Jumalan Poika, joka on jumalallista alkuperää oleva lihaksi tullut Jumalan Sana (Jh 1:1). Tämä Jeesus oli Messias, Kristus, jo seimessä eikä vasta myöhemmin!

Ramulla siis toimii “tunnussanana” ja “erehtymättömänä tulkkina” henkien tunnistamisessa ja paljastamisessa virheellinen raamatunkäännös, muttei tässä kohdassa oikeampi ja parempi uusi käännös. On aivan selvää, että tälle tulkinnalle rakennettu muukin selitys johtaa virheellisiin päätelmiin.

 

Hengen manifestaatio

Paavali puhuu (1Kr 12:10) henkien arvostelemisesta. Alkutekstissä ei tässä (1Kr 12 eikä myöskään Rm 12) esiinny henkilahjoista puhuttaessa varsinaista lahja-sanaa (doorea) ollenkaan! Tämä merkitsee sitä, että ei olekaan kyse irrallisista, itsenäisesti hallittavista lahjoista. Pyhän Hengen työtä ei saa erottaa henkilökohtaisesta uskonsuhteesta irralliseksi ilmiöksi. Paavali aloittaa puheensa “hengellisyyksistä” (peri toon pneumatikoon, Hengen ilmennyksiä koskevista, 1Kr 12:1), eli seurakunnan keskellä Hengen ilmoituksen (fanerioosis tuu pneumatos, 12:7, Hengen julkituominen, manifestaatio) kautta tapahtuvista Hengen manifestaatioista, ilmentymistä. Nämä ilmennykset konkretisoituvat erilaisissa armovaikutuksissa, karismoissa (kharismatoon, j.4), joita kaikkia sama Henki jakaa, eri palvelutehtävissä (diakonioon, j.5), joita sama Herra antaa ja voimavaikutuksissa (energeematoon, j.6), joita sama Jumala kaikki kaikissa vaikuttaa “kenessä tahtoo” (j.11). Niitä Paavali luettelee jakeissa 8-10 olevan viisauden sana, tiedon sana, usko, parantamisen armovaikutukset eli karismat, voimavaikutukset, henkien erottelut, kielien lajit ja niiden selitykset. Niissä on kaksi tuntomerkkiä: ne antavat kunnian aina Jeesukselle ja ovat “yhteiseksi hyödyksi”, so. palvelevat rakkaudessa toisia uskovia (12:3). Joskus nämä tuntomerkit voivat puuttua kokonaan tai osittain ja voi jopa esiintyä väärässä hengessä tapahtuvaa innoitusta. Siksi Henki vaikuttaa myöskin “henkien erotteluja”, “henkien arvosteluja” (diakriseis pneumatoon). Nämä ilmenevät seurakunnan keskellä kenessä hyvänsä Hengen tahdon mukaan. Periaatteessa siis ns. henkien erottelemiset, arvostelut, eivät tulisikaan olla niin harvinaisia, kuin yleisesti uskotaan, vaan ne ilmenevät tavalla tai toisella kaikissa uskovien kokoontumisissa ja yleensä kristillisen seurakunnan keskuudessa, missä ollaan koolla Jeesuksen nimessä. Henkien erottelussa on yksinkertaisesti kyse Hengen manifestaation, esimerkiksi profetian sisällön arvioimisesta, onko se uskon ja Sanan mukaista (kata teen analogian tees pisteoos, uskon “analogian” mukaista, Rm 12:6).

Henkien erottelemisissa ei ole myöskään kysymys jostain “niin rankasta lahjasta”, kuten Ramu väittää, että sitä on vaikea kantaa. Eihän Raamattu näin opeta. Tällainen käsitys on paitsi hurskaan mielikuvituksen tuotetta, osoitus koko armolahjaopetuksen harhautumisesta. Tämä harhautuminen johtuu siitä, ettei osata opetuksessa erottaa uskovien kesken tapahtuvissa Hengen ilmentymisissä, manifestaatioissa ilmeneviä “hengellisyyksiä”, “henkilahjoja” (pneumata), ja niiden varsinaista konkretisoitumista (armolahjat, palvelutehtävät, voimavaikutukset) toisistaan.

 

Ero henkilahjojen ja konkreettien armo- ja voimavaikutusten ja palvelutehtävien välillä

Paavali kehottaa meitä olemaan ymmärrykseltä, ajattelussamme aikuisia eikä lapsia (1Kr 14:20). Tällaista selkeyttävää ajattelua ehkä nykyinen armolahjaopetus kautta linjan tarvitsisi. Henki vaikuttaa ja ilmentää itseään uskovien kokoontumisissa suvereenisesti eri ihmisten kautta “niin kuin tahtoo” eikä silloin ole suinkaan kysymys aina siitä, että nämä henkilöt itse välttämättä saisivat jonkun henkilahjan käyttöönsä. Tämä armoitus tulee joidenkin kohdalle myöhemmin. Näitä “armon lahjoja” saavat ja vastaanottavat toiset eikä suinkaan se henkilö, jonka kautta Henki kulloinkin ilmenee. Näin esimerkiksi joku saa armon vastaanottaa lahjana itselleen parantumisen tai jotain muuta, ilman että “välikäsi” itse olisi saanut varsinaisen parantajan kyvyn tai esimerkiksi henkien erottamisen kykylahjan.

Tämä lähtökohta on pidettävä mielessä erityisesti kahdesta syystä Kristuksen Henki (mahdollisesti jonkun “välikäden” Hengen vaikutuksen alla avustaessa) on tekemässä rakkauden palvelusta jakamalla lahjojaan tahtonsa mukaan suoraan niille, jotka niitä tarvitsevat. Siksi erityisesti terveeksi tekemisen lahjat esiintyvät monikossa, koska samassa kokouksessa saattavat Matti, Maija ja Pirkko saada kukin lahjaksi terveyden omalle kohdalleen. Toiseksi tällainen Hengen ilmeneminen mahdollistaa sen, että pienissäkin uskovien piireissä voidaan tulla raittiisti Hengen opettamiksi, vaikka ryhmän jäsenillä uskonelämä olisi vasta alullaan ja heiltä varttuneempien ja Sanassa kasvaneiden uskovien läsnäolo alussa puuttuisikin. Ainoa edellytys on, että näissä kokoontumisissa Raamatun Sana saa olla karttana ja kompassina ja Hengen innoituksen lähteenä syvempään Kristuksen tuntemiseen. Tämä näkökohta varsinkin lähetystilanteessa ja muutoinkin on hyvin tärkeää ymmärtää, jotta pienetkin uskovien piirit olosuhteista johtuen voidaan täysin luottavaisin mielin “uskoa Jumalan ja Hänen armonsa Sanan haltuun”!

Tämän keskinäisissä kokoontumisissa tapahtuvan yleisen Hengen ilmoituksen, ilmentymisen alla karismojen, armovaikutuksien “suoran” jaon lisäksi alkaa joidenkin henkilöiden kohdalla ilmetä erityinen armoitus (karisma, kyky) palvella määrätyillä alueilla. Tällöin on kysymys siirtymästä Hengen kutsusta määrätyn rakkaudenpalveluksen (kharisma) tai laajemmassa mielessä seurakunnallisen palvelutehtävän (diakonia) hoitamiseen.

Tästä siirtymästä Paavali puhuu Rm 12:6-8: “Meillä on erilaisia armolahjoja (kharismata) sen armon mukaan, mikä meille on annettu” viitaten edellä toteamaansa Kristuksen ruumiin kaikkien jäsenten saamiin erilaisiin tehtäviin (j.4). Sitten hän luettelee näitä eri palvelutoimia, kuten profetoimisen, palvelutehtävän (“viran”), opettamisen, kehottamisen, antamisen, johtamisen ja laupeuden työn. Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 12. luvun jakeissa 28-30 sanotaan: “Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia profeetoiksi, kolmansia opettajiksi, sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä. Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja? Eivät kaikki opettajia? Eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja? Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän kaikki kykene niitä selittämään? Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista.” Ef 4:11 sanoo: “Ja Hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi.”

Näissä palvelutehtävissä on siis kysymys yksityisen ihmisen erityisestä armoituksesta eli “taidollisuudesta” palvella määrätyillä alueilla Hengen ilmentymien kanavana. Tällöin on kyse Jumalalta saadusta erityisestä kyvykkyydestä määrätyn palvelutehtävän suorittamiseen. Tähän kyvykkyyteen, armoitukseen on saatettu saada eväät jo ennen syntymää, kuten Jeremiaalla (Jer 1:5), ne voivat kehittyä ja niitä voidaan kehittää ja kasvattaa kunkin henkilökohtaisten taipumusten mukaan, niitä voi jopa laiminlyödä (1Tm 4:14), mutta ne voidaan virittää myös palaviksi (2Tm 1:6) jne., mutta vasta Pyhän Hengen voitelun alla ja Jeesuksen ja Hänen Sanansa kuuliaisuudessa ne tulevat pyhitetyksi Herran käyttöön.

 

Ero “luonnonlahjojen” ja armovaikutusten välillä

Palvelutehtävään Herran erityisen kutsun saaneiden “viranhaltijoiden”, joissa eri karismat vaikuttavat ja ilmenevät, “konkretisoituvat”, tulee siis olla Jumalan “asettamia” ja “antamia” (Rm 12:6; Ef 4:11). Tämä merkitsee sitä, että kutsun saaneessa tulee käydä ilmi edellämainittu Hengen ilmennys, joka pyhittää, erottaa lahjat hengelliseen käyttöön – muutoin on kyse yleisinhimillisten, kaikkialla ihmiskunnassa esiintyvien luonnollisten lahjojen käytöstä.

Luonnollisetkin lahjat tosin ovat Jumalan antamia, mutta eivät riitä ilman tätä henkilökohtaista Herran kutsua antamaan pätevyyttä Jumalan seurakunnan palvelustehtävien hoitamiseen. Täten esimerkiksi pelkästään teologilla, olkoon kuinka oppinut raamatuntuntija ja selittäjä tahansa, ei ole ilman Jumalan valtakunnan opetuslapseutta (Mt 15:32) pätevyyttä seurakunnallisia palvelutehtäviä hoitamaan, sillä nämä “virat” ovat Jumalan asettamia, karismaattisia lahjoja, jotka aina edellyttävät Jumalan henkilökohtaista kutsua. Tätä kutsua ei esimerkiksi kirkon puolelta annettu vokaatio korvaa. Jumalan Henki ei valitettavasti ole Sanassaan sitoutunut manifestoitumaan vain pelkän kätten päälle asettamisseremonian kautta. “Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle”, varoittaa Paavali tässä asiayhteydessä Timoteusta (1Tm 5:22). Lestadiolaisissa piireissä testattiin aikoinaan puhujaa kiusallisella kysymyksellä: “Onko sinussa asuvainen Pyhä Henki?”

 

Palvelutehtävän kolmitahoinen armoitus

Voimme todeta, että palvelutehtävän hengellinen armoitus on kolmitahoinen. Se koostuu henkilökohtaisesta Herran kutsusta, joka käy ilmi Hengen ilmennyksestä, luontaisista lahjoista ja taipumuksista ja kolmanneksi ihmisen omasta henkilökohtaisesta, aktiivisesta panoksesta. Tähän viimemainittuun sisältyy aktiivinen Raamatun tutkiminen ja kaikkinainen muukin opiskelu, kokemuksista opiksi ottaminen, itsensä kehittäminen ja harjaannuttaminen esimerkiksi ihmistuntemuksessa, henkilökohtainen antautuminen Herran Hengen johdatettavaksi, oman tahdon tiestä luopuminen, itsensä uhraava rakkaus ihmisiin, empaattinen kyky asettua heidän asemaansa ja halu palvella heitä. Narsistinen, omaa mielihyväänsä tavoitteleva ihminen ei tässä onnistu, vaan lankeaa suurinekin lahjoineen helposti Jumalalle kuuluvan palvonnan vastaanottamiseen, kuten ns. nykyajan “voidelluilla” julistajilla näyttää melkein järjestään olevan tapana.

Älköön siis ilman kustannustensa laskemista kuka tahansa pyrkikö Jumalan seurakunnan palvelustehtäviä hoitamaan! “Minä olen Herra, Jahve on minun nimeni. Kunniani kirkkautta minä en kenellekään luovuta, en minulle kuuluvaa ylistystä jumalankuville!” (Jes 42:8)

 

Miten henget koetellaan?

Kun henkiä tutkitaan ja koetellaan, tulee kiinnittää huomiota siihen, mitä ao. henkilö puhuu, eritellä hänen sanomaansa Jumalan sanan ja uskon valossa, seurata hänen käyttäytymistään, hedelmiään ja näistä kaikista tehdä sitten johtopäätökset. Varteenotettavia neuvoja antaa meille Didakhee, mahdollisesti alkuaan toisella vuosisadalla syntynyt hengellinen kirjoitus, miten oikeat apostolit ja profeetat voidaan erottaa vääristä:

...“Jokainen apostoli, joka tulee luoksenne, otettakoon vastaan, niin kuin Herra. Älköön hän viipykö kuin päivän, tahi tarpeen vaatiessa toisenkin. Mutta jos hän viipyy kolme päivää, on hän valheprofeetta. Lähtiessään älköön apostoli ottako mitään muuta kuin leipää, seuraavaan yöpymispaikkaan riittävän määrän; jos hän pyytää rahaa, on hän valheprofeetta.

“Jokainen, joka tulee Herran nimessä luoksenne, otettakoon vastaan. Sitten pantuanne hänet koetukselle, tulette tuntemaan hänet; onhan teillä ymmärrystä oikeaan ja vasempaan päin. Jos tulija on läpikulkumatkalla, niin auttakaa häntä niin paljon kuin voitte; eihän hän viivy luonanne kuin pari tai kolme päivää, jos on välttämätöntä. Mutta jos hän ammatinharjoittajana tahtoo asettua luoksenne, niin tehköön työtä ja saakoon ruokaa. Mutta jos hänellä ei ole mitään ammattia, niin pitäkää ymmärryksenne mukaan huolta siitä, ettei kristitty elä joukossanne joutilaana. Jos hän ei tahdo tämän mukaan menetellä, pitää hän Kristusta kauppatavarana. Varokaa sellaisia!”

Jokainen Herran nimessä tuleva on tutkittava ja koeteltava. Tutkiminen ei tule rajoittua vain siihen, mitä hän puhuu, vaan on tarkkailtava hänen käyttäytymistään, hänen suhdettaan rahaan, pyrkiikö hän hyötymään uskovien kestitsemisalttiudesta pitäen “Kristusta kauppatavarana” jne..

Sitten tulee hyvin vakava varoitus, joka sivuaa Ramun suosittelemaa tapaa koetella henget keskeyttämällä hengessä inspiroidun puheen:

“Älkää ketään profeettaa, joka puhuu hengessä, panko koetukselle älkääkä arvostelko häntä. Sillä jokainen synti annetaan anteeksi, mutta tätä syntiä ei anneta anteeksi. Ei jokainen joka puhuu hengessä ole profeetta, vaan ainoastaan se, jolla on Herran tavat. Tavoistaan tunnetaan valheprofeetta ja profeetta. Jokainen profeetta, joka opettaa totuutta tekemättä sitä, mitä hän opettaa, on valheprofeetta. ...Joka hengessä sanoo: “Anna minulle rahaa tahi jotakin muuta”, älkää kuulko häntä. Mutta jos hän toisten, puutteessa olevien, hyväksi käskee antamaan, älköön kukaan häntä tuomitko”.

On todella vaarallista mennä keskeyttämällä häiritsemään ja varsinkin väkivalloin vaientamaan hengessä puhuvaa, vaikka kokisikin hänet vääräksi. Tässä tulee olla erityisen varovainen. On parempi hiljaa rukoillen odottaa, että innoitus menee ohi ja sitten, mieluummin ensin kahden kesken pyrkiä keskustelemaan ja pohtimaan, mistä on kysymys. Radikaaleihin toimenpiteisiin saisi ryhtyä vain aivan äärimmäisessä tapauksessa ja silloinkin rakkauden lakia noudattaen ja toista loukkaamatta tai häväistyksen alaiseksi saattamatta. On myöskin ymmärrettävä, että hengen inspiroimassa tilassa ihminen on äärettömän haavoittuvainen ja hänen psyykensä ylivirittyneessä tilassa, jolloin taitamaton ja usein rakkaudeton kohtelu saattaa saada hyvinkin pahoja vaurioita aikaan. Sellaista ihmistä on enää myöhemminkään hyvin vaikeaa, jopa suorastaan mahdotonta auttaa. Esimerkkejä tällaisista löytyy melkein joka poppoosta Suomen Siionissa.

Paavali kehottaa pyrkimään rakkauteen, kun tavoitellaan “intohimoisesti”, kuten alkukielessä sanotaan, Hengen ilmentymiä (1Kr 14:1). “Pyrkikää rakkauteen” on jatkuva aikamuoto. Tulee alati pitää huolta siitä, että kuljetaan rakkauden suurenmoista tietä (1Kr 12:31) pyrittäessä palvelemaan toisia lähimmäisiä hengellisten lahjojen jakamisessa. Muuten näiden lahjojen käytöllä ei ole mitään rakentavaa merkitystä.

 

Henkien erottamisen kykylahja ja totuuden arviointi

Henkien erottamisen lahja, “kyky erottaa eri henget toisistaan”, kuten uusi käännös on asian ilmaissut, ei tarkoita sellaista yliluonnollista kykyä, missä nähdään hengessä, milloin minkinnäköinen ja -niminen henki tai “karvajalka” puhujassa kulloinkin on vaikuttamassa. Tällainen ei kerta kaikkiaan kuulu raittiiseen hengellisyyteen! Jehovan todistajien ns. Uuden maailman käännöksessä puhutaan henkeytettyjen ilmaisujen käsittämiskyvystä”. Tässä on mielestäni erinomaisen hyvin onnistuttu ilmaisemaan, mistä henkien erottamislahjassa on kysymys.

Tässä yhteydessä pääsemmekin samalla lopuksi toteamaan vielä erään asian, mikä on oleellisen tärkeää kaikissa totuuden arvioinneissa. Meidän kaikin tavoin lahkohenkisyyteen taipuvien kristittyjen tulisi oppia vihdoin ymmärtämään, että totuuden edessä on kumarruttava, tuli se sitten Jehovan todistajien, muslimien, mielestämme jumalattomien tiedemiesten, teologien tai muutoin vain väärienkin “henkien” suusta. Tähän emme kykene, jos emme uskalla ja halua kohdata jokaista ihmistä, oli hänen maailmankatsomuksensa ja ajattelunsa minkälaatuista tahansa, samaan eksyksissä olevaan ja erehtyvään ihmissukuun, mutta silti Kristuksen sovitustyön piiriin kuuluvana yksilönä, vaan pyrimme diskriminoimaan heidät mielestämme “pahan hengen vallassa olevina” perkeleen kätyreinä pikatuomiolla luotamme mahdollisimman kauas. Kuinka sellaisella asenteella voidaan lähestyä ylipäänsä ketään pelastuksesta osatonta ihmistä ja voittaa hänet Kristukselle?

Oikeaa ja raitista henkien erottamisen “käsittämiskykyä” aikanamme todella tarvitaan. Sen vuoksi tulisi Hengen vaikutuksen joidenkuiden kohdalla päästä etenemään henkilahjojen käytössä karismoiduksi palvelutehtäväksi, jolloin henkilön kokemuspohja, Sanan tuntemus ja ihmistuntemus ajan myötä saisivat yhdistyä Hengen antamaan viisauteen ja näkökykyyn.

Näin enenevässä määrin tämä on mahdollista myös toteutua, jos meillä löytyy enemmän nöyryyttä pyrkiä kaikissa hengellisessä toiminnoissamme korjaamaan omat erehdyksemme ja raitistumaan henkien arvostelemisienkin alueilla vääristä maagisista luuloista ja asenteista Sanan tukevalle pohjalle.

Reino Marjakangas

Takaisin ylös

ANNA PALAUTETTA


© Copyright Lähetyspalvelu - Mission Service ry